ToRa 1 epilogit

Itäisen meren kuohuja halkova laiva, Tuhon Varjo, saapui hitaasti Portus Auroran satamaan. Aluksen mustat purjeet lepattivat kevyessä tuulessa, ja sen keulassa seisoi ylväänä Kolmastoista poika, joka nykyisin tunnettiin nimellä Ensimmäinen tytär. Hänen vierellään oli hänen uskollinen kenraalinsa, Rudolf von Hatterspleen, jonka hermostunut hymy ei peittänyt hänen kasvavaa epävarmuuttaan. Laivan kannella seisoi joukko taistelujen ja pelon kovettamia sotureita, jotka olivat paenneet Surkeen saarelta, mutta vannoneet uskollisuuttaan uudelle johtajalleen. Paetessaan soturit olivat onnistuneet myös löytämään kadonneen keisarin kruunun joka nyt koristi Ensimmäisen Tyttären päätä.

Satamakaupunki oli kiven ja marmorin taidonnäyte, sen muurit vahvistettuja ja vartioituja. Portus Aurora oli keisarikunnan viimeinen itäinen linnoitus, tunnettu hyvinvarustetusta varuskunnastaan ja rikkaista kauppiaistaan. Se oli strateginen solmukohta, jossa idän aarteet virtasivat kohti keisarikunnan sydäntä.

Satamaan saavuttaessa kaupungin varuskunta oli valmiina. Panssaroidut sotilaat asettuivat riviin laiturille, ja heidän johtajansa, kapteeni Marcius Veldar, astui eteenpäin. "Keisarin nimessä, antautukaa! Te ette ole tervetulleita tähän kaupunkiin! Sinä et ole muuta kuin harhainen kereettiläinen!" hänen äänensä kaikui sataman hiljaisuudessa.

Tytär astui esiin, hänen päässään hohtava kruunu, jonka jalokivet säteilivät yliluonnollista valoa. Hänen olemuksensa oli yhtä aikaa majesteettinen ja uhkaava, ja hänen äänensä kaikui yliluonnollisella voimalla.

"Te näette edessänne keisarikunnan ainoan oikean perillisen! Veljeni ja sisareni, jotka ovat hylänneet kansamme, ovat vain muistutuksia mädästä hallinnosta, joka on johtanut meidät häpeään. Mutta minä, Ensimmäinen tytär, olen palannut. Jumalat ovat antaneet minulle vision ja voiman tuoda uusi aamunkoitto Portus Auroran ja koko keisarikunnan ylle. Minä olen ainoa oikea Keisarinna ja ihmiskunnan ainoa toivo!"

Hänen sanansa olivat kuin taika. Kruunun hohto häikäisi, ja sen voima tunkeutui sotilaiden mieliin. Kapteeni Veldar pudotti miekkansa ja polvistui. "Keisarinna," hän lausui, "Portus Aurora on teidän." Yksi toisensa jälkeen sotilaat polvistuivat ja vannoivat uskollisuutta.

Kaupungin haltuunotto sujui ilman verenvuodatusta. Ensimmäinen tytär asetti itsensä kaupungin hallitsijaksi ja määräsi sataman varuskunnan vahvistamaan puolustusta. Hänen kenraalinsa, Rudolf, järjesti soturien leirin ja piti huolen siitä, että kaupungin resurssit otettiin tehokkaasti käyttöön. Rudolf piti erityistä huolta että entisen pormestarin viinikellari pidettiin hänen halussaan.

Illan laskeutuessa Ensimmäinen tytär ja Rudolf kokoontuivat satamatorniin. Uurin kartta levitettiin pöydälle, ja heidän katseensa kohdistuivat keisarikunnan sydämeen. "Portus Aurora on vasta alkua," Ensimmäinen tytär sanoi hiljaa. "Tämä on silta. Pian me hallitsemme koko itää."

Rudolf nyökkäsi, mutta hänen huomionsa kiinnittyi käteensä ojennettuun viestiin. Se oli mystinen kirje, jonka sinetti kuvasi musta itseään syövä käärme. Hän avasi sen hitaasti. Paperille oli kirjoitettu vain yksi lause:

"Tehtävä suoritettu R. Malja on palannut kotiin. Odota lisäohjeita - Q."

Rudolf kurtisti kulmiaan. Hänen sydämensä löi tavallista nopeammin, mutta hän työnsi kirjeen syrjään ja katsoi johtajaansa. "Meidän on oltava valmiina," hän sanoi. "Keisarikunta ei anna tämän tapahtua ilman taistelua." "Tiedän," Ensimmäinen tytär vastasi, hänen silmissään paloi päättäväisyyden tuli. "Antaa heidän tulla. Me olemme valmiit."

Surkeen yön synkkä hiljaisuus kietoutui raskaana hautausmaan yllä kohoavan keskeneräisen kirjaston ympärille. Vampyyri Vasiliy Zaderzhkin istui kuluneella kivipenkillä, viittansa helmat levittäytyneinä ympärilleen kuin mustat varjot. Hänen verenpunaiset silmänsä seurasivat epäkuolleiden hoippuvaa laumaa, joka yritti rakentaa hänen ikuista monumenttiaan tietämykselle. Puiden oksien lomasta näkyi, kuinka katkenneet lankut ja vinot seinät uhmasivat jo painovoimaa.

"Katso tuota," Vasiliy huokaisi, kääntäen huomionsa viereisellä korokkeella olevaan hahmoon. "Kahdeksan tuntia ja he ovat saaneet aikaan... mikä tuo edes on? Kirjasto? Vai hautakivi minun kärsivälle kärsivällisyydelleni?" Hänen äänensä tihkui halveksuntaa, mutta mukana oli myös säälivää huvittuneisuutta.

Korokkeen hahmo ei vastannut, mutta Vasiliy jatkoi puhumista. Hänellä oli tarve purkaa ajatuksiaan – jos ei todellisen keskustelukumppanin, niin edes kuolleen seuralaisen kanssa.

"Muistatko, miten tulimme tänne, ystäväni? Minä ja kalmalaumani, urheasti taistellen vihernahkoja ja barbaareja vastaan. He polttivat laivojamme ja heittelivät kaiken lisäksi kammottavia, riimujen täyttämiä kurpitsoja, mutta ei sillä ole merkitystä. Me emme lähteneet Surkeelta. Ei, me jäimme – aivan kuten kohtalo suunnitteli." Hän heilautti kättään dramaattisesti, kuin puhuen suurelle yleisölle.

"Ja mitä me saimme? Mystisiä kirjoja, ystäväni, kirjoja, jotka avaavat oven muinaisiin totuuksiin ja pimeisiin salaisuuksiin. Ne korvaavat kaiken muun. Miksi murehtia aikaa, kun minä olen ajaton? Mutta tämä..." Hän nyökkäsi rakennustyömaata kohti. "Tämä typerä kirjasto! Kuolema tekee käsistä kömpelöt ja aivot tahmeiksi. Jos minulla olisi verta itkettäväksi, itkisin nyt sitä, että epäkuolleet eivät osaa rakentaa."

Äkkiä hän mutristi huuliaan kuin muistellen jotakin erityisen epämiellyttävää. "Ja se vihernahkojen runous. Heidän riiminsä. Väärin painotetut säkeet ja kammottava riimittely! Sitä kuunnellessa olen vähällä toivoa, että aurinko nousisi päälle ja päättäisi tämän kärsimykseni."

Vasiliy nojautui eteenpäin ja katsoi juttu kaveriaan tarkemmin. Vasiliyn jutustelu kaverin silmät olivat suljettuina ja iho kuoleman harmaata, sillä se oli irti leikattu pää, joka lepäsi rennosti kivilaatalla. Vasiliy ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan huomiota – hän oli tottunut outoon seuraan.

"Mutta puhu sinä minulle, vanha ystävä. Jokin täällä... jokin tässä saarella, se kuiskii. Nukkuva jumala, he sanovat. Tarinoita unohduksen kynnykseltä."

Silloin pää avasi silmänsä. Verisuonet sykkivät sen harmaalla iholla sairasta vihreää valoa, ja sen huulet liikahtivat. Ääni, matala ja raakkuva, täytti hiljaisuuden: "Vasiliy Zaderzhkin, et voi piiloutua ikuisesti. Nukkuva jumala herää, ja hänen unensa eivät säästä sinua."

Vasiliy ei säpsähtänyt, vaan hymyili leveästi, paljastaen hampaansa. "Hyvä ystäväni, eikö se ole vain syy rakentaa tämä kirjasto nopeammin sillä näyttää että uutta tietoa on kerättävä?"

Ja niin hän kääntyi takaisin epäkuolleiden sekasortoisen työmaan puoleen, odottaen kärsivällisesti – tai kärsimättömästi – ikuisuuden läpi.

Surkeen taivas oli raskas kuin kivinen katto, jonka alla Krunk Valloittaja valmistautui johtamaan joukkonsa jälleen yhteen veriseen kamppailuun. Hän seisoi mutaisella kukkulalla, leveä sotakirves lepäämässä kevyesti hänen olkapäällään. Hänen katseensa pyyhkäisi barbaarilaumaa, jonka silmissä kiilui raaka palo. He odottivat hänen käskyään.

Krunk naurahti hiljaa itsekseen, muistellen, miten he olivat saapuneet Surkeelle. Aluksi näytti siltä, että heillä oli mahdollisuus palata kotiin portaalin kautta – mutta portti oli sulkeutunut liian nopeasti. Sen sijaan, että olisivat jääneet surkuttelemaan kohtaloaan, barbaarit olivat nähneet tämän uutena mahdollisuutena todistaa itsensä jumalilleen. Surkeen metsät ja vuoret olivat tulleet heille kodiksi, ja taistelut olivat tehneet heistä vahvempia. He olivat taistelleet Vihernahkoja vastaan, yrittäneet polttaa vampyyrin kirjaston ja etsineet metsän väkeä tuhotakseen heidät.

Kuitenkin Surkee oli muuttanut heitä. Jotkut heidän joukossaan olivat alkaneet mutatoitua – heidän lihaksensa paisuivat yli inhimillisten mittasuhteiden, ja heidän ihonsa oli saanut kummallisia punertavia kuvioita. Osa oli saanut myös lisäkäsiä ja jalkoja tai heidän raajansa olivat muuttaneet muotoaan. Krunk ei pelännyt muutoksia, sillä ne olivat osa heidän matkaansa. "Jumalten tahto," hän oli todennut tyynesti.

Nyt heidän edessään odotti uusi vihollinen. Mystiset punaiset soturit, joiden maine oli kiirinyt kauas. Näillä olioilla oli hirvittävä voima, ja he taistelivat kuin itse pimeyden demonit. Krunk tiesi, että tämä taistelu olisi yksi heidän kovimmistaan.

"Barbaarit!" hän karjui. Hänen äänensä kaikui vuorilla kuin ukkonen. "Tämä päivä on meidän! He ovat vain lihaa ja verta, aivan kuten mekin! Näyttäkää heille, mitä tarkoittaa olla Pohjoisen Susi!"

Hän syöksyi joukkonsa kärkeen, kirveensä hohtaessa himmeää hehkua vanhojen jumalien voimasta. Taistelu oli armoton. Punaiset soturit liikkuivat epätodellisella nopeudella ja taistelivat kuin raivopäiset pedot. Jokainen isku, jonka Krunk antoi, vastasi kahta hänelle. Mutta hän ei pysähtynyt.

Yhdellä voimakkaalla liikkeellä hän löi vastustajan sotakirveensä terän syvälle tämän rintakehään. Veri roiskui kuin kevätvesi, ja vastustajan ruumis lyyhistyi hänen jalkoihinsa. Krunk pyyhkäisi verta kasvoiltaan ja nosti katseensa seuraavaan viholliseen.

Edessä seisoi suuri, punertavanhehkuinen hahmo, joka oli kuin suoraan jumalten painajaisista. Sen kirves hohti kirkkaammin kuin yksikään Krunkin näkemä ase. Ilman sanaakaan hahmo syöksyi eteenpäin ja iski kirveensä suoraan Krunkin rintakehään. Iskun voima oli murskaava.

Krunk lensi kaaressa ja iskeytyi syvälle virtaavaan jokeen. Vesi kohisi hänen ympärillään, ja jokainen hengenveto toi mukanaan tuskaa. Hän näki vielä hetken ajan yläpuolellaan punaisen hahmon siluetin, mutta sitten vesi nielaisi hänet.

Krunkin katse harhaili virran pyörteissä. Hänen mielensä oli täynnä muistoja – voitoista, kunnian hetkistä, siitä, miten hänen nimensä oli kuiskittu pelokkaasti jopa jumalten suulla. Nyt kaikki hiljeni. Hän tunsi veden viileyden sulkeutuvan ympärilleen, ja hänen mielessään kaikui vain yksi ajatus: "Olen Pohjoisen Susi. Tämä ei ole loppuni."

Sitten hän upposi syvyyksiin, ja Surkeen joki sulki hänen jälkensä.

Pä Kyr istui yksin saaren keskellä olevan kallion reunalla, raapien harvaa partaansa ja katsellen Surkeen sakeaa metsää ympärillään. Se oli hänen valtakuntansa, tai ainakin hän halusi sen niin nähdä. Vihernahat olivat taistelleet kiivaasti, mutta sitten jääneet jumiin tähän saareen – aivan kuten meret hänen visioissaan olivat kerran ”kadonneet.” Mutta ei tämä nyt niin kauhea kohtalo ollut. Jumiutuminen ei ollut katastrofi vaan pieni ärsyke – ehkä jumalten vinkki tai kepponen, että Pä Kyrin tulisi jäädä saarelle. Olisihan se typerää poistua, kun kultaiset taikasienet odottivat vielä jossain metsän uumenissa. Hänen joukkonsa olivat hajaantuneet ympäri saarta. Osa goblineista oli päättänyt esittää katujen runoutta vampyyrille palkkion toivossa ja monet örkit kävivät taisteluja barbaareja vastaan saaren pohjois-osissa.

Katsellessaan metsää Pä Kyr palasi muistoissaan vihernahkojen kunniahetkiin. Hän oli johdattanut joukkonsa moniin taisteluihin hurjien näkyjensä voimalla. Goblin tankka oli pysynyt lähes kaikissa taisteluissa ehjänä ja räjähtänyt vain muutaman kerran. Taistelussa, tai edes päätöksenteossa, hän ei ollut aina täysin järjissään, mutta hänen visionsa olivat antaneet vihernahoille päämäärän. Ja vihernahat rakastivat päämäärää – vaikkakin viimeisin oli johtanut heidät etsimään mustaa jääkarhua trooppiselta saarelta.

Yhtäkkiä hiljaisuuden halki kantautui ääni, syvä ja jylisevä kuin tuuli vanhojen puiden lomassa. Pä Kyrin päässä kiiri tuntematon, raaka voima. Äänet olivat jumalien ääniä – todellisia tällä kertaa, ei vain hänen esittämiään. Pä Kyr lamaantui. Olivatko jumalat vihdoin suoneen hänen kuulla heidän äänensä? Äänet kutsuivat häntä, mutten hän ei kuullut selkeitä sanoja. Hän tunsi vain painostavan voiman ja vastustamattoman tarpeen nousta ylös ja seurata metsän halki, sinne, missä varjoista kutoutuva polku häntä odotti.

Pä Kyr kompuroi alas kiveltä, seuraten voimaa, joka tuntui pyytävän häntä tulemaan syvemmälle, sinne, missä valo katosi oksien ylle kietoutuvien varjojen alle. Pä Kyr tiesi, että hän oli löytänyt polkunsa, todellisen kohtalonsa. Tämä ei ollut enää hallusinaatio, vaan todellinen viesti. Metsän siimeksessä odotti jokin pyhä – jotain, mikä veisi hänet taas askelta lähemmäs merkitystä ja kadotettua kunniaa.

Syvällä Surkeen metsien uumenissa kuului vain tuulen humina puiden lomasta, kun Metsän valittu valmisteli Suuren Metsän suunnitelman seuraavaa vaihdetta. Hän seisoi metsän keskellä, ikivanhojen oksien ja lehtien peittämät kasvot käännettyinä korkeuksiin, silmissään metsän ikuinen tuli. Metsän väki – julma, armoton joukko, joka oli sitoutunut Suureen Metsään ruumiineen ja sieluineen – odotti hengitystään pidättäen. He tiesivät, että kohta olisi hetki, jolloin Suuri Metsän leviäminen jatkuisi.

Metsän valittu, joka oli menettänyt oman persoonansa metsän voimalle, antoi metsän ikiaikaisen hengen puhua hänen kauttaan. Hän ei ollut enää pelkkä haltia, vaan metsän julma ääni ja tahto. Hänen kehonsa oli osittain puuta, juurtunut metsän syvyyksiin, ja hänen käskynsä kaikuivat metsän rajattomista syvyyksistä. Metsän halki kiiri hänen äänensä, kun hän kutsui metsän väkeä tulemaan osaksi metsää, viimeistelemään sen, minkä he olivat aloittaneet.

Surkeen ilmestyttyä Metsän valittu oli johdattanut väkensä Surkeen saarelle, missä heidän työnsä oli edennyt piilotetuin askelin. He olivat kylväneet terhot kaikkialle – tärkeille paikoille, joissa metsän valtakunta saattoi ajan myötä kasvaa ja viedä tilaa Surkeen luonnottomilta asukkailta. Kukaan ei ollut nähnyt eikä arvannutkaan metsän suunnitelmaa; Metsän valittu oli luonut itselleen maineen vaarattomana puolipuu-vanhuksena, jonka kuoret olivat enemmän lahoja kuin pelottavia. Hänen salamyhkäinen olemuksensa oli luonut täydellisen harhautuskuvan, ja näin metsän todellinen suunnitelma oli saanut edetä häiriöittä.

"On aika", kuiskasi Metsän valittu. Hänen äänensä kantautui tuulen mukana kuin etäinen kuiskaus, mutta jokainen metsän väen jäsen kuuli sen sielunsa pohjassa saakka. Metsän valittu antoi joukoilleen käskyn vetäytyä ja vaipua lepoon – heidän täytyi odottaa, kunnes terhot kasvaisivat ja metsän pyhä syleily ulottuisi kaikkialle. Tämä oli lopullinen vaihe: antaa metsän voimien kehittyä hiljaisuudessa, kunnes Suuren Metsän suunnitelma voisi kukkia täyteen loistoonsa.

Metsän valittu katosi varjoihin, palaten metsän ikiaikaisen syleilyyn. Hän sulautui yhä syvemmälle osaksi metsää, muuttuen osaksi sen juuria ja oksia, odottaen, että metsä heräisi. Taustalla metsän väki vaipui hiljalleen uneen, valmiina nousemaan jälleen, kun metsän aika koittaisi – ja kun Suuri Metsä ottaisi paikkansa todellisuuksien haltijana.