Kansat

Sanotaan, että historian kirjoittavat voittajat – Uuden Keisarikunnan kohdalla tämä pitää paikkansa kirjaimellisesti.

Kun Ensimmäinen Tytär palasi Uurin todellisuuteen Surkeen saarelta, hän aloitti kahden historiallisen aikakauden lopun ja uuden ajan alun: keisarikunnan historian uudelleenkirjoituksen ja valtakunnan uudelleenvalloituksen. Valloitukset alkoivat idästä, Port Arthurin satamakaupungista, missä hänen puheensa ja kruunun hehkuvat jalokivet taivuttivat kaupungin varuskunnan polvilleen ilman miekankalistusta. Sen jälkeen seurasi pitkä ja verinen tie — kolmetoista vuotta sotaa, salaliittoja ja valtapelejä — joiden päätteeksi Tytär kruunattiin Uuden Keisarikunnan Keisarinnaksi.

Tytär otti haltuunsa isänsä hylkäämän valtakunnan ja aloitti välittömästi puhdistukset. Vanhat lojalistit riisuttiin viroistaan ja lähetettiin “uudelleenkoulutukseen” keisarillisen palatsin syvimpiin vankityrmiin. Osa kuitenkin ehti paeta ennen kuin Dryhtenrike – vanhan keisarillisen pääkaupungin sydän – sortui liekkeihin. Nämä karkurit perustivat kapinallispesäkkeitä keisarikunnan reuna-alueille, ja huhut kertovat heidän yrittävän herättää edesmenneen keisarin henkiin kielletyillä, kereettiläisillä rituaaleilla.

Keisarinna lupasi kansalleen vapautta ja uudistuksia – ja niin hän myös teki, vaikkakin omalla, kylmällä tavallaan. “Reformit” tarkoittivat vallan keskittymistä yksin hänen käsiinsä. Keisarillinen kirkko menetti vaikutusvaltansa, kun sen johtoon asetettiin kenraalikomentaja Rudolf Von Hatterspleen – mies, joka tunnetaan enemmän viininkulutuksestaan kuin hurskaudestaan. Sama kohtalo kohtasi inkvisition ja aateliston neuvoston. Vanhan keisarikunnan raskas byrokratia on kadonnut, korvattuna puhtaalla itsevaltiudella. Uudessa Keisarikunnassa ei tapahdu mitään ilman Keisarinnan tahtoa.

Hänen vastustajansa katoavat nopeasti – joko kansan riveistä tai itse keisarillisen palatsin uumenista. Kerrotaan, että Keisarinna käy henkilökohtaisesti keskusteluja vangittujen toisinajattelijoiden kanssa. Yksikään näistä keskusteluista selviytynyt ei ole enää koskaan nostanut kättään hallitsijaa vastaan — eikä ehkä enää koskaan puhunut.

Täyden vallan saatuaan Keisarinna alkoi muovata valtakuntaansa uuteen suuntaan. Hän aloitti “väärän taikuuden” kitkemisen ja keskitti huomionsa teknologiseen kehitykseen. Tieteilijät, insinöörit ja salaisuuksien tonkijat kehittivät hänen johdollaan ensimmäisen höyryvoimalähteen, joka sytytti Keisarikunnan satavuotisen kultakauden. Kummallista kyllä, Keisarinna ja hänen lähimmät neuvonantajansa eivät ole vanhentuneet päivääkään Surkeelta paluunsa jälkeen.

Uudistuksista huolimatta Keisarinna ei ole luopunut perinteisestä armeijastaan. Hän luottaa yhä teräkseen ja rautaiseen kuriin, vaikka osa joukoista onkin saanut käyttöönsä uudenlaisia “tulikeppejä”, ja nahkapanssarit ovat vaihtuneet metalliin. Vanha voima ja uusi tekniikka marssivat nyt rinta rinnan.

Kun Keisarinnan noususta valtaan tuli kuluneeksi sata vuotta, keisarillinen arkkimaagi ilmoitti, että Surkeen saari on jälleen ilmestymässä todellisuuteemme. Keisarinnan kasvoilta kerrotaan kadonneen hetkeksi hänen tavallinen tyyni katseensa. Pian tämän jälkeen hän määräsi parhaat joukkonsa matkaan – ja tällä kertaa, ensimmäistä kertaa vuosisataan, Keisarinna itse johtaa heitä.

Mikä sai Ensimmäisen Tyttären palaamaan Surkeelle? Mitä vielä on selvittämättä, mitä voimaa on yhä sitomatta? Vain aika – ja tuleva sota – antaa vastauksen.

Jäätyään jumiin Surkeen saarelle Vihernahat eivät vaipuneet epätoivoon – sen sijaan he kanavoivat energiansa muiden kansojen häiritsemiseen ja ärsyttämiseen. Örkit löysivät nopeasti sydämensä kutsun taisteluista Pohjoisen barbaareja vastaan, kun taas hiidet omistautuivat Kalman Kansan kirjaston sabotoimiseen. Erityisen suosittua oli kirjojen varastaminen ja niiden "luova korjaaminen" – muun muassa lisäämällä piirroksia, jotka eivät olleet alkuperäisessä käsikirjoituksessa.

Kun Pä Kyr katosi mystisesti, valittiin hiisien uudeksi johtajaksi Sä Tyl – ainoa hiisi, joka osasi laskea yli kymmeneen. Hän toimi myös vaalien ääntenlaskijana, sillä kukaan muu ei osannut laskea ääniä… tai ääniä ylipäätään. Sä Tyl tunnetaan hiisien keskuudessa paitsi laskutaidostaan, myös aivan hirvittävästä tylsyydestään ja poikkeuksellisesta raukkamaisuudestaan. Hän on ainoa örkkien johtaja, joka on kerran yrittänyt paeta taistelua, kompastuen omaan varjoonsa.

Vaikka Sä Tyl ei onnistunut muuttamaan Vihernahkojen kaoottisia tapoja, aika Surkeella on jättänyt jälkensä heihin. Örkeistä on tullut entistäkin väkivaltaisempia, ja hiisien keskuudessa “jumalten äänen” kuuleminen on yleistynyt. Tämä on johtanut uudenlaiseen fanaattisuuteen – ja silkkaan hulluuteen. Monet shamaanit ovat perustaneet mustan kuun kultteja, joiden rituaaleissa yhdistyvät sienet, veri ja kirkuvat laulut epäpuhtaalla sävellajilla.

Uudet, voimakkaat sienilajit sekä Kalman Kansalta varastetut kirjat ja grimoorit ovat antaneet Vihernahkojen shamaaneille ja maageille entistä oudompia ja vaarallisempia voimia. Valitettavasti loitsut ovat usein epäonnistuneet: tulipaloja, räjähdyksiä ja ainakin kaksi tapausta, joissa luuranko on muutettu vahingossa koivupuuksi. Suurimmat örkit ovat puolestaan yrittäneet, toistaiseksi laihoin tuloksin, etsiä Metsän Väkeä liittolaisikseen.

Kun Sä Tyl viimein sai Vihernahat jotenkuten kuriin – tai ainakin samalle suunnalle – hän aloitti valmistautumisen Surkeen Järven palaamiseen Uurin todellisuuteen. Aika kulkee Surkeella eri tahtiin kuin Uurissa, mutta Vihernahat eivät ole siitä juuri kärsineet. Heidän uudet loitsunsa, taikasienensä ja “hiisitankkinsa” (jonka räjähdysongelmat on ehkä korjattu) tekevät heistä vaarallisen vastustajan.

Nyt he ovat valmiina. Revanssi on tulossa – ja Vihernahat aikovat ottaa sen örkkimäisellä ylpeydellä ja hiisimäisellä sekavuudella.

Veristen taisteluiden jälkeen Surkeelle jääneet Pohjoisen barbaarit pitivät epäonnistumistaan lähinnä onnenpotkuna. Saari tarjosi heille vain keskinkertaisia vastustajia – ja erinomaisia lahjoja jumalille uhrattavaksi. Tuhon tiellä jatkanut heidän armoton johtajansa, Krunk, johti sotajoukkonsa yhä syvemmälle verisiin yhteenottoihin, vailla katumusta tai armoa.

Mutta Surkeen saari ei ollut pelkästään taistelukenttä – se oli myös muutos. Raakalaiset alkoivat muuttua. Mutaatiot yleistyivät: ylimääräisiä silmiä, käsivarsia, panssaria ihoon kasvaneena… Näitä ei pelätty – päinvastoin. Ne olivat jumalten lahjoja. Mitä enemmän mutaatioita, sitä lähempänä soturi oli jumalia. Myös Kruk sai osansa lahjasta – hänen oikea kätensä muuttui valtavaksi rapumaiseksi aseeksi, jolla hän murskasi vihollisensa kuin simpukat.

Kaikki muuttui, kun Surkeelle avautui uusi, mysteerinen portaali – ja demonien kansa astui esiin. Barbaarit saivat arvoisensa vihollisen. Suuressa Punaisen Joen taistelussa Kruk kaatui demonien kynsissä, ja hänen kuolemansa repi raakalaisten rivit hajalle.

Aika kuitenkin parantaa – tai pahemmassa tapauksessa kovettaa. Barbaarit löysivät uuden johtajan: Conan Ankeuttaja. Hän ei ole suurin soturi, mutta hänen järjestelmällisyytensä, strateginen ajattelunsa ja neuvottelutaitonsa yhdistivät jälleen hajanaiset heimot. Conan osaa tehdä suunnitelman – ja pitää varaston järjestyksessä.

Nyt, kun jumalten viestit kertovat Surkeen jälleen lähestyvän todellisuutta, raakalaiset valmistautuvat. He ovat mutatoituneita, hengenvaarallisia – ja täynnä verenhimoista vihaa. Viime kerralla heille tehtiin vääryyttä. Nyt he palaavat lunastamaan paikkansa – tulen, teräksen ja jumalten raivon kautta.

Kalman kansaKuolleilla ei ole kiire. Ajan hammas ei heitä kalva, eikä vuosisatojen kuluminen tunnu juuri missään. Niinpä Surkeelle jumiin jääminen ei varsinaisesti järkyttänyt Kalman Kansan rauhaa. Heidän johtajansa, suurvampyyri Vasiliy Zaderzhkin, päätti käyttää aikansa viisaasti – rakentamalla valtavan kirjaston saaren sydämeen.

Vasiliy on melko varma, ettei ole ensikertalainen Surkeella, mutta vuosisatojen paino alkaa jo tuntua vanhan verenhimoisen muistin reunoilla. Kirjaston pystyttäminen ei ollut helppoa. Barbaarit hyökkäilivät jatkuvasti, hiidet tekivät “luovia” korjauksia kirjoihin, ja vanhojen jumalten palvelijat ilmaantuivat kutsumatta – aivan liian usein.

Surkeen maaginen luonne on kuitenkin alkanut vaikuttaa jopa kuolleisiin. Osa Kalman Kansan jäsenistä on kokenut oudon uudelleensyntymisen – heidän sydämensä ovat alkaneet sykkiä, silmiin on palannut valo ja mieliin muistoja… tosin muistot tuntuvat toisinaan vierailta, kuin jonkun toisen unilta. Vasiliy on varmuuden vuoksi siirtänyt nämä oudosti elpyneet syvälle kirjaston uumeniin “tutkimuksia” varten.

Kirjastoon on kertynyt ajan saatossa lukemattomia grimoireja ja teoksia muista todellisuuksista – salaisia kaavoja, kiellettyä tietoa ja maagista hulluutta tihkuvia käsikirjoituksia. Ne, jotka vielä osaavat lukea tai joilla silmät eivät ole täysin mädäntyneet, ovat alkaneet avata näiden kirjojen salaisuuksia. Erityisesti vanhojen kaavojen pohjalta Kalman Kansan sepät ovat takoneet uusia, pelottavan tehokkaita aseita.

Nyt pitkä odotus on tullut päätökseensä. Vasiliy on vastaanottanut viestin Vanhoilta Jumalilta: Surkeen saari on jälleen materialisoitumassa Uurin todellisuuteen. Kalman Kansa nousee haudoistaan, ojistaan ja unohdetuista lepopaikoistaan – valmiina ottamaan sen, mikä heille kuuluu. Surkeen saaren herruus kutsuu, ja kuolema marssii jälleen.

Mikään kauppa ei ole niin hyvä kuin sellainen, jossa saat kaiken haluamasi – maksamatta siitä mitään. Tämän periaatteen, jota joissain kulttuureissa kutsutaan "ryöstöksi", ympärille on rakentunut Itä-Uurin Kauppakomppania.

Kauppakomppania on Uurin merillä seilaava, löyhä mutta vaarallinen “kauppalaivasto”. Se koostuu sekalaisesta kokoelmasta laivoja ja aluksia, joiden kunnollisuus vaihtelee loistokkaasta rötisköön. Komppanian kapteeneja yhdistää yksi asia: kyltymätön halu tehdä hyviä “diilejä” – yleensä muiden kustannuksella.

Kauppakomppania ei kuitenkaan ole pelkkä joukko merirosvoja. Pikemminkin kyse on opportunistisista kauppiaista, jotka haistavat heikkouden kuin hait veren. Oli kyse sitten vartioimattomasta satamasta, huonosti motivoiduista sotilaista tai paikallisesta riippuvuudesta rommiin, komppanian jäsenet osaavat hyödyntää tilaisuuden.

Komppanian riveissä purjehtii sekalainen sakki: vihernahkakapteeneja, barbaareja lauttoineen, muutama vampyyrien komentama pääkallolaiva, sekä lukuisia vanhan keisarin lojalisteja ja muita separatisteja, jotka ovat hylänneet Keisarikunnan. Osa näistä entisistä virkamiehistä on vaipunut syvälle okkultismiin ja mustaan magiaan. Monet aluksista kantavat nyt sekä kaupankäynnin että kirousten tunnuksia.

Komppaniaa johtaa salaperäinen amiraali nimeltään Vex Marlock. Tämä hahmo on olemukseltaan täynnä salaisuuksia. Hänet valittiin harvinaisessa kapteenien äänestyksessä. Yleensä jokainen kapteeni äänestää vain itseään, mutta tällä kertaa Zai Morin sai yksimielisen tuen. Kukaan ei tiedä, miten hän siinä onnistui – eivät edes ne, jotka äänestivät häntä.

Vex Marlockin johtaa komppaniaa massiiviselta lippulaivalta nimeltä “Vaitelias Helmi”, joka näyttää ulkoa ränsistyneeltä, mutta pitää sisällään monia salaisuuksia, kätkettyjä aseita ja maagisia suojauskenttiä. Laivan sanotaan jatkuvan loputtomiin ja sen sisällä olevan portaali toiseen todellisuuteen. Huhutaan, että amiraalin oikea käsi on peitetty hansikkaalla, koska se on kirottu – ja jokainen, jota se koskettaa, kuolee. Toiset väittävät, että Vexin olevan kauppakomppanian perustaja jäsen . Ja kolmas, vähemmän tieteellinen teoria, kertoo että amiraali on oikeasti kolme jättirapua merirosvon takissa.

Yksi asia on kuitenkin varma: Vex Marlock on karismaattinen johtaja, pelottava neuvottelija ja mestari vetäytymään juuri oikealla hetkellä.

Kauppakomppanian soturit luottavat nopeuteen ja oveluuteen. Kun kauppa epäonnistuu, isketään sinne, missä sattuu – ja paetaan yhtä nopeasti. He suosivat käyriä miekkoja, keisarillisia pistooleja ja vaarallisia, usein kokeilematta käyttöön otettuja keksintöjä. Komppanian “mustan marketin” lonkerot ulottuvat kaikkialle: aina syrjäisiin kalastajakyliin, muinaisiin temppeleihin ja kohta myös Surkeen Saarelle.

Kaikilla Uurin kansoilla on legendoja. Kertomuksia pimeyden olennoista, yön varjoissa liikkuvista hahmoista, jotka kuiskaavat hulluuksia tuulen mukana ja joiden varjo kylvää pelkoa, ennen kuin teräs ehtii iskeä. Näitä kutsutaan monilla nimillä – demonit, painajaiset, varjojen kansa – mutta harva uskaltaa lausua heidän todellista nimeään: Tuonen Kansa.

Toisin kuin tarinat lapsille väittävät, Tuonen Kansa ei ole vain satua. He ovat todellisia. Ja he ovat palanneet.

He eivät ole tästä maailmasta. Tuonen Kansa on Surkeen järven myötä ajautunut Uuriin toisesta todellisuudesta – maailmasta, jonka taivas oli musta kuin syvin uni, ja jonka tähdet kuiskivat salaisuuksia, joita yksikään kuolevainen ei saisi kuulla. Jokaisen Tuonen Kansaan kuuluvan iho on kauttaaltaan peitetty ikivanhoilla, sykkivillä tatuoinneilla, joiden loimu elää kuin omaa elämäänsä. Monilla heistä on sarvet, kasvoihin kasvaneet kuin muistutus heidän alkuperästään – tai rangaistus heidän menneistä synneistään.

Heidän aseensa tihkuvat mustaa savua, taikuuden polttavaa jäännöstä. Jopa tavalliset soturit hallitsevat pientä taikuutta, mutta heidän druidinsa – nuo synkän luonnonvoiman kanavoijat – ovat legendojen tasoisia maageja. Vanhat kertomukset väittävät, että Uurin suurin taikayliopisto onkin Tuonen Kansan perustama, unohdettu menneisyyden heijastus.

Monien Surkeen kansojen silmissä Tuonen Kansa näyttäytyy painajaismaisina olentoina – demoneina, unien raunioissa vaeltavina kauhuina. Mutta totuus on monimutkaisempi.

Tuonen Kansan kotimaailma on kokenut Surkeen maagisen saaren vaikutuksen aiemminkin. Joka kerta, kun saari on materialisoitunut heidän todellisuuteensa, se on aiheuttanut maailmoja repiviä katastrofeja. Yhden tällaisen tapahtuman seurauksena heidän kotimaailmansa on lähes tuhoutunut – vain varjo jäi jäljelle. Nyt, varoittaakseen ja estääkseen uuden tuhon, Tuonen Kansan Vanhimpien Neuvosto on lähettänyt Surkeelle erikoisjoukon.

Heitä johtaa Kuroz Vel Inar, kuudesti syntynyt, tuomion merkitsemä. Jokaisessa edellisessä elämässään hän kohtasi saman lopun – tulen, veden, valon tai miekan. Nyt, kuudennessa elämässään, hän kantaa muistojensa taakkaa ja yrittää epätoivoisesti murtaa kohtalon kirouksen, joka seuraa häntä elämästä toiseen. Sanotaan, että hänen sydämensä lyö kahdesti – kerran tulevaisuudessa ja kerran menneisyydessä – mutta ei koskaan nykyhetkessä.

Tuonen Kansan tehtävä on yksinkertainen mutta mahdoton: kumota Surkeen taika ja estää saaren paluu heidän kotimaailmaansa. Tehtävä, jota vaikeuttavat muiden kansojen hyökkäykset, epäluulot ja verenhimoinen ahneus.

Mutta Tuonen Kansan soturit eivät ole tavanomaisia taistelijoita. He liikkuvat kuin varjo, iskevät kuin myrsky ja katoavat kuin uni aamunkoitteessa. Heidän kykynsä torjua raakalaisten rynnistykset on jo legendaa, mutta aika käy vähiin – Surkeen voima kasvaa, ja kohta on valittava: uhri, lunastus tai tuho.