Uuria asuttavat monet kansat. Suurinta aluetta hallitsee vahva ja omasta mielestään edistynyt Keisarikunta, joka käy jatkuvaa sotaa pienempiä kansoja vastaan. Keisarikunnan pohjoisia rajoja uhkaavat Pohjoisen Raakalaiset, joiden sotajoukot hallitsevat pohjoista mannerta. Itäisen mantereen eteläisimmässä kolkassa sijaitsee Metsänväen pyhä Suuri Metsä, jota he suojelevat ja ruokkivat kaikin keinoin. Läntisen mantereen eteläosaa täplittävät Vihernahkojen lukuisat kylät ja kaupungit, mutta heidän valloittaessa uusia alueita löytyy vihreitä majoituksia myös muualta Uurista. Vampyyrit ja nekromantikot ovat levittäytyneet Uurin joka kolkkaan, mutta huhujen mukaan vanhin heistä asuu Punaisen Aavikon pohjoispuolella. Koko Uurin keskustassa sijaitsee Surkeenjärven alue, josta suuri katastrofi sai alkunsa ikuisuus sitten ja pirstoi ennen yhtenäisen mantereen kolmeen osaan.
Vihernahat ovat joukko pääosin vihreitä örkkiheimoisia humanoideja, joiden monisyistä kulttuuria yhdistää ensisijaisesti lähinnä rakkaus taisteluun, kunnioitus esi-isiä kohtaan ja sienet. Vihernahkojen kirjo on laaja ja kansaan kuuluu kookkaiden (ja tyypillisiempien) örkkien lisäksi pienempiä hiisiä, peikkoja, puolörkkejä, hirmuja ja julmureita. Vihernahkojen rönsyilevä taksonomia on lajien edustajille itselleen tietysti varsin selkeä, mutta muiden kansojen keskuudessa vihreä nahka tulkitaan järjestään örkiksi (ja/tai spitaaliseksi). Vihernahat itse pitävät tällaista karkeaa tulkintaa arvoaan halventavana ja usein korjaavat muiden kansojen heikkoa lajituntemusta esimerkiksi kannustavalla nuijaniskulla ohimoon.
Vihernahkojen omalla tavallaan kehittyneen kulttuurin arvostusta on vuosisatoja heikentänyt keisarikunnan irvokas ja karnevalistinen propaganda. Örkit on esitetty simppeleinä ja primitiivisinä barbaareina, joiden aivokapasiteetti ylittää juuri ja juuri niiden limasienten älykkyyden, josta he ovat siinneet. Keisarikunnan mukaan örkkien hallinto perustuu ajatukseen, että taistelua (tai yhteiskuntaa) johtaa aina isoin ja vahvin örkki, jota kutsutaan “sotapomoksi”. Tämäkään titteli ei ole mikään periytyvä tai erityisen pysyvä yhteiskunnallinen rakenne, vaan sisäisten kiistojen tai esi-isien tuulia tutkistelevan shamaanin sattuessa saamaan uuden näyn, siirtyy sotapomon titteli seuraavalle (yleensä seuraavalle elossa olevalle) vihernahalle.
Suurimmalle osalle Uurin kansoista örkkien ”kulttuuri” onkin olematon, alkukantainen esi-isänpalvonnalle rakentuva anarkia, joka perustuu huuruiseen väkivallan ja näkyjen sekamelskaan vailla sivistystä tai rationaalista ajattelua.
Vihernahkojen omasta näkökulmasta tämä on tietysti jälleen kerran karkeaa yksinkertaistamista, joka sattuu syvästi heidän korkealle virittyneeseen omanarvontunteeseensa ja aiheuttaa jatkuvaa eripuraa muiden Uurin kansojen kanssa. Voi olla ehkä totta, että heidän yhteiskuntarakenteensa huipulla on ylimmäisen shamaanin veneroima sotilaallinen komentaja, mutta vihernahkojen skolastiset kirjurit kihisevät kuitenkin raivosta ajatellessaan, että heidän satoja vuosia kehittämä, raakaan logiikkaan ja tarkkaan psykedeelisten ainesten säännösteltyyn käyttöön perustama näkyjentulkitsemisprosessi on keisarikunnan propagandastien suussa vääntynyt ”epämääräiseksi näkyjennäkemiseksi,” jolla valitaan joku “sotapomo”.
Vihernahkojen sienitemppeleiden uskonnolliset kirjastot suorastaan notkuvat kirjailtujen sienikudosten painosta, jotka selventävät heidän teokraattisen yhteiskuntajärjetelmänsä hienouksia. Valitettavasti kaikki nämä tekstit kuuluvat vihernahkojen ”suljettuihin mysteerioihin”, joita suojellaan viimeiseen asti ”nyrkin sinetillä”. Jos siis joku ulkopuolinen olisikin kiinnostunut vihernahkojen uskonnollisista kulteista, ei poloisilla vihernahoilla ole muuta mahdollisuutta kuin esi-isiään kunnioittaakseen nuijia tämä kiinnostunut maanrakoon. Örkkifilosofit kautta aikojen ovat kirjoittaneet pitkiä, katkeria ja melankolisia tutkielmia juuri tästä dilemmasta.
Vihernahat ovat läpi historiansa joutuneet kärsimään suuresti tietysti kansallisesta temperamentistaan. Vaikka heidän kulttuurinsa on jalostunut ihmeelliseksi sienten, mystiikan ja väkivallan hienostuneeksi järjestelmäksi, eivät he voi itsekään väittää etteikö heillä: ”hirttäisi helposti kiinni.” On laajalti tunnettua, että keskeinen vastaus vihernahkojen yhteiskunnassa erilaisiin moraalisiin, uskonnollisiin, filosofiin tai poliittisiin kiistoihin on mojova nyrkinisku palleaan, joka puhdistaa ylimääräiset ilmat keuhkoista. Tällaista toimenpidettä pidetään yleisesti hyväksyttynä (ja tehokkaana) argumentointina vihernahkojen keskuudessa. Siksi vähän muiden kansojen keskuudessa toimiville örkeille tai hiisille on välillä hyvin hankala ymmärtää, miksi heidän keskutelutapaansa parjataan sopimattomaksi tai suorastaan inhottavaksi. Harva Uurin asukas on kuitenkaan valmis sivistämään keskustelukumppaneitaan soveliaasta keskustelukulttuurista saatuaan selville, että kaksimetrisen örkin rautainen nyrkki hänen vatsassaan olikin kuulemma vain tehokas avauspuheenvuoro.
Edellämainitut kulttuuriset epäsovinnaisuudet yhdistettynä Vihernahkojen alueen heikkoihin resursseihin on syössyt vihernahat köyhiksi ja laajalti epäpidetyiksi vieraiksi läpi Uurin maan. Syvällä omien sienitemppeleidensä ja vuortenonkaloiden sisällä Vihernahat ovat kuitenkin tehneet suuria innovaatioita ja merkittäviä keksintöjä läpi historian. Uurin taitavimmat sepät löytyvät Punavuorten hiisien joukoista ja Ikuisen Kodin kirjaston kerrotaan olevan koko Uurin vanhin ja sisältävän kääröjä ajan alusta. Vihernahkojen kaikki toiminta perustuu esi-isien kunnioitukselle ja heidän jalan jäljissään kulkemiselle. Heidän shamaaninsa eivät ainoastaan pyri saamaan yhteyttä esi-isiinsä, vaan tarkalla sienien ja muiden eliksiirien käytöllä he ovat onnistuneet saavuttamaan yhteyden menneisiin olentoihin. Nämä näyt ovat usein epäselviä sekä tulkinnan varaisia ja aiheuttavat suuria riitoja eri koulukuntien tulkitessa niitä.
Vihernahkojen sotajoukon tunnistaa vihreästä ihosta ja vaatteista sekä sekalaisesta varustuksesta. Usein örkeillä on aseinaan jokin teräase sekä kilpi yhdistettynä sekalaiseen panssarointiin. Kun taas goblinit suosivat pidemmän kantaman aseita kuten jousia ja keihäitä. Peikoilla kättä pidempi on yleensä lähin suuri oksa tai kivi jolla murskata lähin vastustaja tai epäonninen goblini. Vaikka vihernahkojen aseteknologia on hyvin kehittynyttä ei kansan mailla ole juurikaan metallia maaperässä joka on johtanut heikkoon varusteiden tasoon. Tämä on pakottanut vihernahat käyttämään ryöstämiään tai taistelussa voittamiaan varusteita muilta kansoilta. Aktiivinen kaupankäynti etenkin barbaarien kanssa on myös tuonut vihernahoille parempilaatuisia varusteita. Resurssipula yhdistettynä kansan monikulttuuriseen luonteeseen on luonut jopa rosvojoukolta näyttävän ulkoisen olemuksen. Älä anna kuitenkaan ulkonäön hämätä sillä vihernahat ovat taistelussa vaarallinen ja arvaamaton vihollinen.
Yksi Uurin mantereen mystisimpiä kansoja (tai ehkä enemmänkin kansan sijaan löyhä olentojen yhteenliittymä) tunnetaan keisarikunnan scriptoriumeissa nimikkeellä populus Florae, kansanomaisesti metsäväki (,vulgaari-puheenparressa yleensä “ne perkeleen kammopuut ja tontut” tai “suippokorvahullupusikot”). Siinä missä vihernahkojen ja pohjoisten raakalaisten kanssa tiedonsaantia heidän tavoistaan on heikentäneet tyypilliset etnografiset ongelmat (jatkuva väkivallan uhka, yleinen epäkiinnostus köyhiä ja primitiivisinä pidettyjä kansoja kohtaan), metsänväen suhteen ongelmat ovat olleet erilaisia. Keisarillisessa etnografisessa kollegiossa yleinen tutkimusongelma metsänväen suhteen voidaan typistää yleensä muotoon: “Mitä helvettiä ne edes ovat?” tai ehkäpä avoimuutensa takia vielä lievästi suositumpaan asetteluun: “Mitä helvettiä?”
Ulkoisesti metsänväki on laaja ja kirjava joukko kaikenlaisia metsissä asuvia olentoja. Liikkuvat puut, oksaolennot, antropomorfiset eläimenkaltaiset, menninkäiset, männinkäiset, tontut ja tietysti erilaiset haltiat asuttavat metsänväen hallitsemia kotimetsiä, joita yleisesti ottaen pidetään Uurin ehkäpä vanhimpina elämää kuhisseina paikkoina. Nämä metsät ovat ehdottoman läpitunkemattomia alueita (ainakin kaikille joilla on järkeä päässä) ja vuosisatojen aikana niistä on saatu kerättyä kartografista aineistoa määrä, jolla pystyy täyttämään, suurehkoa käsialaa käyttäen, ainakin keskikokoisen nenäliinan. Keisarikunnan ihmiset ja suurin osa muista Uurin kansoista tietysti järjestään vihaavat metsänväkeä ja ovat käyneet lukuisia sotia heitä vastaan. Metsänväen koteja on yritetty polttaa ja heitä on yritetty tappamalla tappaa kuoliaaksi. Tästä on turha mennä osoittelemaan liikaa sormia ketään päin, koska samaa kaikki Uurin kansat ovat tehneet toisilleen. Se on enemmänkin kansakuntien välinen kilvoittelun perinne. Uurin tiedot metsänväen asukeista perustuvat kuitenkin hyvin pitkälti näissä taisteluissa kaatuneisiin uhreihin. Ja ne vasta ovatkin olleet melkoisia hämmennyksen aiheita.
Näyttää siltä, että vaikka metsänväen asukkaat näyttävät ulospäin todella kirjavalta kirjolta erilaisia mielikuvituksellisia, puisia, suippokorvaisia tai lehteviä olentoja, pinnan alla ne kaikki koostuvat enemmän tai vähemmän samankaltaisesta vihertävästä rihmastosta. Niiden sisäisen koneiston tikityksestä ymmärretään hyvin vähän, vaikkakin on todettua useampaan kertaan, että jos pistät palan haltian suippokorvaa sopivan ravinteikkaaseen multaan ja kastelet sitä säännöllisesti, onnistut yleensä lopulta saamaan aikaan jonkinlaisen puisen hirvityksen, joka todennäköisesti yrittää ulottaa rihmastonsa myös sinun korvaasi, nenääsi, suuhusi tai muuhun lähimpään tunkeutumispisteeseen.
Suurin osa metsänväen sivilisaatiosta liikkuvista tarinoista on huomattavasti enemmän legendaa kuin mitään varsinaista empiiristä tutkimusta. Puhutaan valtavista metsälinnoista, uskomattomista kasvilabyrinteistä ja puisista holveista, joiden koko satakertaisesti ylittää mitat, joita metsien sisään pitäisi mahtua. Metsien sisältä harvoin palanneet ovat yleensä pyöriväsilmäisessä hulluudessaan suu vaahdoten sopertaneet tarinoita loputtomista rikkauksista, kadonneiden kansojen kulta-aarteista, jotka lojuvat tarpeettomina helyinä puiden ja pensaiden keskellä. Muttapa mitä pyöriväsilmäiset hullut tietäisivät.
Näistä pienistä omalaatuisuuksistaan huolimatta metsänväki ei ole (ainakaan täysin) mitään kommunikaatiokyvyttömiä outolintuja. Kuitenkin Metsänväen vahva ylemmyyden tunne vähentää heidän keskustelu haluaan merkittävästi. Heitä yleensä pelätään ja inhotaan muiden kansojen keskuudessa, mutta jälleen kerran, ketäpä “ulkopuolista” Uurissa ei inhottaisi ja pelättäisi. Kaikenkaikkiaan suippokorvaisia veikkoja pidetään aika jähmeinä keskustelukumppaneina, jotka eivät tuhlaa aikaa turhaan jutusteluun. Keisarillisia tutkijoita ärsyttää Metsänväen pakanallisuuden lisäksi heidän lähes rajaton ylimielisyytensä. Metsänväki usein kieltäytyy keskustelemasta alempiarvoiseksi katsomansa kansojen kanssa tai tyytyy vaihtamaan vain tarvittavan määrän tietoa. Nämä kansat käsittävät metsänväen mielessä kaikki ei metsänväkeen kuulumattomat otukset. Suuren Metsän lähellä asuvat kansat tuntevat metsän maagisen vaikutukset. Yön aikana pellon muuttuminen metsäksi ei ole uutta vaan osa metsän jatkuvaa laajenemista. Usein tätä laajenemista yritetään pysäyttää tulen ja kirveen voimin mutta Metsänväki puolustaa jokaista sammal möykkyjä ja puuntainta tarmokkaasti.
Merkittävä poikkeus Uurin kansoissa on kuitenkin metsänväen äärimmäisen aulis vieraanvaraisuus ja halu assimiloida kansat osaksi metsää tavalla tai toisella. Usein tämä tarkoittaa vieraiden ruumiiden käyttämistä metsän ravintona. He ovat aina valmiita kutsumaan kenet tahansa satunnaisen kulkijan luokseen ja liittymään osaksi metsää. Jostain syystä yksikään sielu Uurissa ei ole lähes koko maailman historian aikana hyväksynyt näitä tarjouksia. Tai…syy itse asiassa saattaa olla siinä, että metsänväen ainut tavoite koko heidän olemassaolossaan on levittää kotimetsänsä mahdollisimman laajalle ja jopa lysyotsalla ja keskivaikealla aivovauriolla varustettu barbaariraakimus tietää, että jos metsänväen metsän päästää leviämään tuumankaan vertaa on lopputulos yleensä hirvittävä, risuinen katastrofi.
Metsänväki on kirjava kansa, jonka tuntee luonnonläheisestä sonnustautumisesta. Liikkuessaan kotimetsänsä ulkopuolella metsänväkeläiset tunnistaa ensisijaisesti ruskan väreillä koristellusta pukeutumisestaan. Metsänväkeen kuuluu niin kauniisiin lehväasuihin verhottuja, jalopiirteisiä haltioita, kuin epämääräisen muotoisia, tuikkivilla silmillä varustettuja kaarnapökkelöitä.
Metsänväki on osa kotimetsäänsä ja mitä syvemmälle he ovat päässeet yhteydessä metsän kanssa, sitä enemmän se näkyy heidän olemuksessaan. Puhtaiden puumiesten ja metsänhenkien lisäksi metsä kasvaa myös kaikissa muissa asukkaissaan. Esimerkiksi haltioiden elinkaaren edetessä heissä näkyy yhä enemmän konkreettista metsää: lehtiä,oksia ja juuria, ja aina vähemmän lihallista olentoa. Kaikkia Metsänväen osia yhdistää pohjaton halu suojella ja laajentaa Suurta metsää.
Uurin epäkuolleiden historia on suurimmaksi osaksi Uurin vampyyrien historiaa sekalaisilla luisilla, mätänevillä tai muuten iljettävillä sivujuonteilla ryyditettynä. Epäkuollut sattuu nyt vain olemaan yleisesti hyväksytty termi Uurissa, jota käytetään kuvaamaan kaikkia niitä olentoja, joiden oletusarvoisesti pitäisi olla ainakin enemmän kuin vähemmän elossa olevia yleisesti tunnustettujen kuolevaisuuden sääntöjen puitteissa (joita ovat esim. puuttuvat vitaalit elimet, kammottavat kuolettavat haavat, ilmeisesti ei ikinä päättyvä elämä jne. jne.). Vaikka puhummekin tässä esityksessä lähinnä vampyyreistä, on kohteliasta ottaa huomioon myös kaikki kävelevät kalmot, luurangot, zombit, ghoulit, itsetietoiset irtoelimet ja monet muut Uuria asuttavat ja kuoleman raja-aitoja venyttävät organismit. Näitä kaikkia kyllä löytyy muiden Uurien kansojen kammotukseksi, vaikka ne ovatkin pitkälti vain Uurin vampyyrien tahdon leikkikaluja.
Vaikka harva sitä tietää, Uurin ensimmäiset vampyyrit ovat ilmeisesti maailman ensimmäisiä asuttajia heti maailman vanhojen jumaluuksien jälkeen. Jokaisen Uurin kansan legendoista (poislukien ihmisten keisarikunta, josta moiset pakanapuheet on tiukasti leikattu pois) löytyy mainintoja kanssakäymisistä muinaisten, ikiaikaisten henkilöiden kanssa, jotka saattoivat putkahtaa uudelleen hoviin tai sotatantereelle kymmenien tai satojen vuosien taukojen jälkeen muuttumattomina ja kadota jälleen iäsyyksiksi. Jos vampyyreiltä itseltään kysyttäisiin asiasta he todennäköisesti kohauttaisivat olkiaan, haukottelisivat ja toteaisivat kyllästyneellä äänensävyllä: “ehkä olinkin.”
Vampyyrit ovat kovin epäkiinnostuneista ajasta ja sen kulusta. Historian harrastaminen on paljastunut kovin tylsäksi, kun olet jatkuvasti ainakin näennäisen elävä osa sitä. He oikeastaan pitävät koko lineaarista aikakäsitystä vuosineen, kuukausineen ja herra ties minä vielä lyhyempine ajanyksiköineen melkoisen vulgaarina, jopa kiusallisena puheenaiheena. Uurin vampyyrien silmissä (ainakin, kun he ovat saaneet muutaman sadan vuoden vyönsä alle) aika lähinnä on, siinä mielessä, että maailmassa kyllä tapahtuu joitakin muutoksia vuosituhansien vyöryessä eteenpäin. Valitettavasti muutokset harvoin ovat kovinkaan kiinnostavia.
Uurin vampyyrit ovat sananmukaisesti kuolemattomia. He eivät siis ole vain immuuneja sairauksille tai erityisen hyvin rokotettuja iän tuomia vaivoja vastaan. Vampyyrit eivät yksinkertaisesti pysty kuolemaan. Heidät voi kyllä tappaa. Vampyyri voidaan kaataa (joskus huonona päivänä helpostikin) taistelussa, aivan tavallisin asein. Häneltä voidaan irrottaa pää (tyypillistä), hakata raajat irti (myös yleistä), polttaa roviolla (hieman harvinaisempaa) tai esimerkiksi jauhaa yön pimennossa keisarillisen keittiön lihamyllyn läpi, kuivattaa hienojakoiseksi pulveriksi ja myydä jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan tuhansien kilometrien päähän nuuskattavaksi kohtuuttomaan ryöstöhintaan eksoottisimpien bordellien hämärimmissä takahuoneissa (noh… tämä on kyllä yleisempää kuin uskoisitkaan).
Tällainen toiminta ei kuitenkaan millään tavoin tarkoita, että vampyyri kuolisi. Totta kai hänet tällaisilla toimilla saadaan pidettyä poissa muutama kuolevaisten kansojen sukupolvi, hyvällä tuurilla jokunen vuosisatakin. Hiljalleen vampyyrit kuitenkin aina kokoavat itsensä. He nauttivat ehkä jokusen sataa vuotta olemassaolon hienojakoisesti keveydestä maatessaan pulverina eksoottisten olentojen limakalvoissa tai merenpohjan sysipimeästä tyyneydestä, mutta lopulta he aina kyllästyvät. Ja tällöin he alkavat kasata itseään. Siinä voi mennä vuosikymmeniä, aivan äärimmäisessä tapauksessa jopa vuosituhansia, hiljaista kuiskuttelua kuolevaisten kansojen tajunnan laitamilla, kevyttä psyykkistä painostusta erilaisten kulttien ja salaseurojen perustamiseksi vampyyripalasten hankkimista varten, muutamia varjoissa junailtuja sotaretkiä, epäkuolleiden legioonien hyökkäyksiä tai hylättyjen linnojen kellareissa suoritettuja kauppoja. Jotenkin vampyyrit kuitenkin aina vain lopulta putkahtavat takaisin Uuriin ja hetken päästä huokailevat taas toivotonta kyllästymistään maailmaan.
Uurin vampyyrit ovat “elämässään” tulleet samaan tulokseen kuin monet muut kuolemattomat olennot läpi kuolemattomien olentojen historian. Kun sinulla on loputtomasti aikaa, asiat kuten valta tai varallisuus muuttuvat nopeasti ikävystyttäviksi ja helposti hankittaviksi. Olemassaolon vähäinen merkityksellisyys sen sijaan on löytynyt lähes puhtaasti esteettisestä kokemuksesta. Vampyyrit rakastavat taiteita. Heille jossain määrin järjissä pitävä lanka maailman ikuisuudessa löytyy ennen kaikkea musiikista, runoudesta, arkkitehtuurista ja kuvataiteesta.
Tämä on antanut vampyyreille syyn olla jonkinlaisessa yhteydessä oman elinpiirinsä ulkopuolelle jääviin kansoihin. Ihmiset, metsänväki, jopa vihernahat ja barbaarit ovat kautta aikain satunnaisesti pystyneet yllättämään vampyyrin jollain uniikilla ja erinomaista omaperäisyyttä edustavalla runoelmalla, mammutinsarviveistoksella tai sieni-reliefillä. Vaikka Uurin kansat näyttävät vampyyrien silmiin lähinnä kolibri-muurahaisilta, jotka heräävät aamulla ja katoavat iltaan mennessä ikuisesti hautaan, on heidän kirkkaimpien yksilöidensä hengentuotteita säilöttyinä vampyyrien salaisiin holveihin ja kirjastoihin tonnikaupalla. Vampyyrit ylläpitävät salaa koko Uurin kulttuurista muistia.
Tämä puhtaasti esteettinen luonne on asia, jota harvat muut Uurin asukkaat ymmärtävät. Suurimmalle osalle Uurin kansoista epäkuolleet ovat pelottava mysteeri, jonka liikkeitä on mahdotonta ennustaa. Tuntuu, että heidän sotaretkensä eivät ikinä noudata mitään logiikkaa, jonka lisäksi he ovat täysin kelvottomia kauppakumppaneita. Vampyyreiden kanssa ei ikinä voi neuvotella normaaleilla pelisäännöillä. Heille ei kelpaa ikinä kulta tai muut tyypilliset kaupankäynnin pelimerkit. Sen sijaan he voivat olla valmiita vaihtamaan ruhtinaallisia rikkauksia tai luopumaan kokonaan sotakampanjasta saadessaan jonkin rotansyömän pergamentinpalan. Erityisesti keisarikunnan edustajat ja vihernahat ovat monesti täysin hämillään vampyyrien kanssa toimiessaan. Toisaalta vampyyrit ovat Uurin kansoista ainoat, jotka tulevat jokseenkin hyvin toimeen metsänväen kanssa. Vampyyrit ainoina Uurin kansoista ymmärtävät heidän olemuksensa ja ovat löytäneet jopa jonkinlaista yhteisymmärrystä metsänväen ikuisen, orgaanisen luonteen kanssa.
Kaikissa vampyyrien toimissa on kuitenkin aina heidän omasta vinkkelistään vahva järki. Vampyyrit eivät ikinä sodi turhaan. Heillä on aina vankat perusteet sodan julistamiselle. Syy vain saattaa esimerkiksi olla sadan vuoden päästä järjestettävä puutarhakilpailu, jonka pohjapiirustus vaatii muutaman läheisen ihmiskylän hävittämistä maan tasalle. Tai voi olla, että vampyyri muistaa nähneensä vain muutama sata vuotta taaksepäin eräällä rannalla mitä hienoimman kiven, jonka hän haluaa kivikokoelmaansa. Harmillisesti tälle rannalle on saattanut kasvaa tässä ajassa kokonainen rantakaupunki, joka joutuu nyt valitettavasti kärsimään epäkuolleiden legioonien invaasiosta.
Jotta epäkuolleessa elämässä säilyisi jonkinlainen järki, vampyyrit ovat aikojen alusta asti pakottaneet itsensä todella tiukkaan käytöstapojen kuriin ja järjestykseen. Verrattuna mihinkään muuhun Uurin yhteiskuntaan, vampyyrit ovat hämmästyttävän kohteliaita, toisilleen empaattisia ja säädyllisiä. Vampyyrien toimintaa säätelee vain heidän itsensä tuntemat lait, joita he kaikki noudattavat täsmällisesti, lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä.
Yksikään vampyyri ei ole sitten aivan aikojen alkuhämärien yrittänyt vahingoittaa toista. He eivät ole ikinä nähneet sisäisessä valtataistelussa mitään mieltä, koska ovat aina tarpeen vaatiessa voineet viedä tarpeelliset maa-alueet tai resurssit muilta sillä hetkellä Uuria asuttavilta kansoilta. Vampyyrit eivät kuitenkaan ikinä julista sotaa ketään vastaan ilman painavaa, itselleen merkityksellistä syytä tai liity muiden kansojen keskinäisiin taisteluihin.
Ihmiset, vihernahat ja muut, jotka ovat kohdanneet vampyyreita ovat kertoneet läpi aikojen hämmästyttäviä tarinoita miellyttävistä, mutta äärimmäisen oudoista tapaamisista. Kaikki vampyyrejä kohdanneet henkilöt ovat yleensä olleet sitä mieltä, että heidän kanssaan oli itse asiassa varsin miellyttävää olla. Vampyyreiden kaikkea toimintaa ohjaa kunniallisuus kaikkia kohtaamiaan olentoja kohtaan. Vaikka he hahmottavat ajan ja olemassaolon eri tavalla, eivät he ikinä ole ymmärtäneet, miksi heidän pitäisi olla epäkohteliaita.
Vampyyrit eivät välttämättä sinäänsä pidä elollisia juuri minkään arvoisina, mutta eivät näe syytä miksi olla turhan tylyjä auringon alla mönkiville muurahaislaumoille. Kohtelias vampyyri kuuntelee mielellään niin maanviljelijän kuin kuninkaankin ongelmat, jos sattuu heitä kohtaamaan, ja katselee sitten sivusta, kun koko heidän sivilisaationsa tuhoutuu ja rakentuu uusiksi tuhoutuakseen jälleen vuosituhansien vieriessä. Ainoan poikkeuksen tähän välinpitämättömään kohteliaisuuteen tekee taiteilijat. Jos vampyyri mieltyy elämänsä aikana johonkin kuolevaiseen taiteilijaan, elää tämä lopun elämänsä rikkauksien ympäröimänä. Tämä on saanut jotkut taiteiden harrastajat uhkarohkeasti hakemaan vampyyrien suosiota epäkuolleiden alueilta.
Vampyyrien yhteiskuntajärjestys on yksinkertainen. Vanhemmalla vampyyrillä on tiukassa tilanteessa aina enemmän sananvaltaa nuorempiin verrattuna. Tämä harvemmin nousee aiheelliseksi, koska vampyyrit harvoin riitelevät tai joutuvat sanaharkkaan. Jos joku vampyyri nousee kapinaan, vampyyrien laki säätää, että hänet hakataan kappaleiksi ja jokaisen vampyyrin tulee säilyttää yhtä palasta ikuisesti omassa säilössään. Ei ole kuolevaisille tiedossa, montako kertaa tämä rangaistus on pistetty maailmanhistorian aikaan täytäntöön. Ehkä ei kertaakaan?
Kuolevaisille ei ole tiedossa missä vaiheessa Uurin historiaa vampyyrit huomasivat olevansa kykeneväisiä nekromantiaan. Joka tapauksessa ikimuistoisista ajoista asti Uurin mantereita on vaeltanut kuolleista animoituja ruumiita, jotka on herätetty toteuttamaan jonkin vampyyrin tahtoa.
Kuolleiden herättäminen on sinäänsä yksinkertainen prosessi, joka liittyy vampyyrien tahtoon. Vampyyri joka tahtoo saada jotain aikaan, pystyy tahdollaan nostamaan joukon kuolevaisten ruumiita tottelemaan käskyjään. Kukaan ei tiedä tarkkaan, paljonko vampyyri voi kuolleita herättää tai onko herätettyjen määrä sidoksissa vampyyrien ikään tai muihin tekijöihin. Kuolleiden legioonaa vastaan taistelevien mielestä vastaus on yleensä aina liian paljon.
Kun kuollut herätetään, hän on pakotettu tottelemaan herättäjänsä käskyjä. Vampyyrit käyttävät epäkuolleita kaikenlaisiin mekaanisiin töihin. Esimerkiksi rakentemaan asumuksiaan, viljelemään maata tai tietysti tarpeen vaatiessa sotaan kuolevaisia vastaan. Kaikki vampyyrien herättämät epäkuolleet voi tuhota kuten kuolevaisetkin. Luurangon tai zombin voi pysäyttää miekalla ja murskata maahan. Eiväthän ne aina siihen varsinaisesti “kuole”, mutta kokenut kuolleita vastaan taistelija tietää, että kunhan leikkaa pään ja kädet pois, epäkuollut saa harvemmin enää pahaa vahinkoa aikaan.
Mielenkiintoista kuolemanjälkeisessä elämässä on, että vampyyrit voivat halutessaan päättää kuolleiden animoinnin milloin tahansa, mutta ovat usein asian suhteen varsin hajamielisiä. Joutuessaan kauemmas vampyyrin vaikutuspiiristä nekromantinen linkki herättäjään heikkenee, mutta itse animointi ei lopu. Tämä tarkoittaa, että jos zombi sattuu eksymään omille teilleen, vapautuu hän alkuperäisen herättäjänsä tahdosta, mutta ei palaa kuolleeksi ennen kuin henkiinherättäjän häneen syöttämä “tahto” tai “jälki” on kulunut loppuun. Joissain tilanteissa kuollut saattaa palata kuolleeksi tunneissa, joskus kuolleeksi palautuminen saattaa viedä vuosisatoja. Tästä syystä Uurin mantereille vaeltaa aina epämääräisiä epäkuolleita tai kuolleiden joukkoja.
Kukaan ei tiedä miksi, mutta pitkään vapaana olleet kuolleet saavat monesti takaisin osia vanhasta persoonallisuudestaan. Mitä pidempään kuollut kiertää maailmaa epäkuolemassaan, sitä enemmän tämä itseasiassa muistuttaa kuolevaista (ainakin henkisesti). Kuolevaisten keskuudessa on liikkeillä tarinoita jopa vampyyrien maille syntyneistä epäkuolleiden kylistä, jossa mestariensa tahdoista vapautuneet epäkuolleet ovat kerääntyneet elämään irvokasta epäelämän kuvaelmaa kuolevaisten arjesta.
Koska maan alta nostetut ruumiit ovat hienomotoriikaltaan yleensä varsin kömpelöitä, monet vampyyrit hankkivat tarpeen vaatiessa kuolevaisia vasalleja suorittamaan hienovaraisempia töitä esimerkiksi palvelijoina ja koristeveistäjinä. Vampyyrit pystyvät yleensä omalla luontaisella charmillaan hankkimaan helposti joukkoja seuraajia. Luonnollisesti toive ikuisesta elämästä kutkuttelee aina kuolevaisten mieliä ja vapaaehtoisia palvelijoita tunkee monesti ovista ja ikkunoista, valmiina tuhlaamaan elämänsä vampyyrien hoveissa. Tällaista kirousta langetetaan kenellekään kuolevaiselle hyvin hyvin harvoin. Vampyyrit yrittävät aina välttää uusien vampyyrien luomista.
Uurin vampyyrit ovat omalla tavallaan omien perinteidensä valitettavia uhreja. Kauan kauan sitten, historian ammoisissa alkuhämärissä vampyyrit eivät vielä oikein hallinneet itseään tai julkisuuskuvaansa. Ensimmäiset vampyyrit eivät oikein vielä ymmärtäneet kuolematonta luonnettaan ja kävivät läpi vasta ensimmäisiä tuhoutumisiaan ja jälleensyntymiään.
Tämä aiheutti tilanteita, joita nykyiset kunniantuntoiset vampyyrit kovasti häpeäisivät. Ensimmäiset vampyyrit kuluttivat aikaa rakennellen primitiivisiä korkeakulttuureja ja alistivat sen aikaisia kansoja valtansa alle, suorittaen kammottavia veritekoja jonkin epämääräisen suuremman hyvän nimessä. Uurin ensimmäiset imperiumit olivat “vampyyri-imperiumeja”, omistettu ensimmäisten muinaisten jumalien, monesti veriselle palvonnalle. Suurissa seremonioissa luotiin uusia vampyyrejä, siirtäen eteenpäin ikuisen elämän jumalallista “lahjaa”.
Vampyyrit ymmärsivät kuitenkin pian miten höpsöä kaikki tuollainen oli. He päättivät pistää laudat temppelien oviin ja ikkunoihin, lakkauttaa yhteiskuntiensa pyörittämisen ja vetäytyä maailmasta seuraaviksi muutamiksi tuhansiksi vuosiksi miettimään, mitä sitä tulikaan tehtyä. Kaikki heidän alistamansa kansat olivat luonnollisesti hieman hämillään tästä äkillisestä, totaalisesta sivilisaation romahtamisesta ja yrittivät etsiä heitä epätoivoisesti käsiinsä. Tällöin syntyi vampyyrien nykyinen, valitettavan synkkä brändi. Muinaiset vampyyrit huomasivat, että kuolevaisia ei saanut ikinä käännytettyä pois järkevällä puheella, vaan karkoitus vaati aina tympeää pelottelua. Yksi vampyyri keksi imeä verta jostain etsijästä ja tuijotella sitten muita kiiluvin silmin, veri suusta valuen. Tämä keino tepsi ja hän vinkkasi siitä kaikille muille vampyyreille. Tästä tulikin pian vampyyrien tunnusmerkki ja löi heihin ikuisesti leiman kamalina, vertajuovina petoina. Oikeasti Uurin “vampyyreillä” ei ole mitään tarvetta juoda kenenkään verta, mutta kulttuurillisista syistä he yhä tuntevat velvollisuudekseen ainakin satunnaisesti ylläpitää tätä vulgaaria mielikuvaa.
Samankaltaisista syistä vampyyrit myös asuvat synkissä, ulospäin raunioituneissa linnoissa ja kartanoissa. Muinaiset vampyyrit huomasivat, että asumalla kunnon karmivassa rotanloukossa, turhat vieraat pysyivät poissa ja he saivat istuskella rauhassa lukemassa runoja. Myöhemmin tästä kehkeytyi vampyyreille tyypillinen arkkitehtoninen tyyli, jossa muinaiset rauniot kohtaavat ylväät aristokraattiset pyrkimykset synkkyydessä.
Tätä estetiikkaa jatkaa myös vampyyrien tyypillinen pukeutumistyyli, jota usein kuvataan termillä “tuhoutunut ajattomuus”. Siinä synkkä menneisyys kaikuu ylitsepursuavassa tummanpuhuvassa runsaudessa yhdistyen äärimmäisen korkealle virittyneeseen estetiikan tajuun.
”Kuule oi vääräuskoinen. Käänny luoksemme ja ota sydämeesi tämä kutsu. Sinuakin odottaa Keisarikunta, tuo ihmiskunnan kruununjalokivi, jossa kaikki kansat saavat elää vapaina ja onnellisina Jumalkeisarin valvovan silmän alla, tavoitella onnellisuutta ja harmoniaa, nauttia tieteen ja taiteen korkeimmista saavutuksista ja omistaa elämänsä merkitykselliselle työlle.
Tiedämme, että olet kärsinyt. Olet saattanut menettää kotisi. Voit olla katkera ja vihata keisarikuntaa, mutta tiedä! Keisarikunta ei ikinä hyökkää. Se ainoastaan puolustaa rajojaan keisarillisten sotajoukkojen ja inkvisition voimin. Keisarikunta ei ikinä hanki alueita vääryydellä, vaan keisarin ikiaikaisiin valtaoikeuksiin vedoten ja aina vain suojellakseen kansalaisiaan pimeiltä voimilta. Unohda harhaoppisi. Unohda sota. Astu rauhaan ja anna elämäsi Keisarille. Olet tervetullut."
(Kenttäinkvisition jakama keisarillisen tiedon pamfletti, jaettava konfliktinalaisille raja-alueille)
-Sakeinta soopaa, mitä tuo kuvottava murhainstituutio on hetkeen tuutannut ulos.
(Gar-Wakhoo, vihernahka, joka poimi kyseisen pamfletin palaneen mökkinsä raunioista.)
Keisarikunnan todellinen luonne on hankalasti määriteltävissä. Sinäänsä on täysin paikkansapitävää kutsua sitä totalitaariseksi teokratiatyranniaksi, joka käy jatkuvia laajentumissotia ympärillään olevia pakanoita, mutantteja, harhaoppisia, barbaareja, muukalaisia, uskottomia, moraalisesti arveluttavia, liian lähellä asuvia, hieman hassulla tapaa käveleviä tai erityisen pitkällä leualla varustettuja henkilöitä vastaan. Keisarikunta yrittää armotta alistaa jatkuvasti lisää maata alleen ja ei ole vielä löytynyt niin kammottavaa rikosta Uurin elollisia (tai epäkuolleita) olentoja kohtaan, ettei keisarikunnan sotajoukot olisi sitä into piukeana koettaneet. Tällaisesta määrittelystä tekee ongelmallisen kuitenkin se, että jos keisarikunnan edustajalle määritellään hänen kotivaltionsa tällä tavoin, hänelle tulee yleensä tosi tosi paha mieli. Keisarikunnan virallisen kannan mukaan heidän toimensa ovat varsin pakollisia ja oikeutettuja ja yleisesti esimerkiksi sotarikossyytteisiin on hyvä vastata liimamalla niiden päälle hymynaamatarra, joka edustaa sopivaa reipasta ja positiivista keisarillista asennetta ja eteenpäin katsovaa elämäntyyliä.
Keisarikunta koostuu kahdestatoista läänistä ja niiden pääkaupungeista, jotka ovat keisarikunnan hallinnollisia keskuksia. Keisarikunnan pääkaupunki, kaikkien Uurin valtakuntien upein helmi* (virallisen Keisarillisen matkaoppaan mukaan) on Dryhtenrike, jossa tarinan mukaan Keisari istuu Gråskallen valtaistuinlinnakkeessa kultaisella valtaistuimellaan ja valvoo sieltä käsin isällisellä silmällä valtakuntaansa. Todellista hallinnollista valtaa keisarikunnassa pitävät kuitenkin kaksitoista pääinkvisiittoria, jotka toimivat Keisarin kahdentoista pojan käskynhaltijoina ja määrittävät mikä on Keisarin tahdon mukaista ja mikä ei. Keisarillinen tahto määrittää luonnollisesti kaiken maatalouslainsäädännöstä soveliaaseen vaatetukseen ja siveyselämään.
Muinainen taideteos keisarin sotaretkistä.
Keisarikunnan historia on pitkä ja värikäs. Siinä on ollut monia, usein hullunkurisia käänteitä ja vielä useampia sisällissotia ja uskonkiistoja. Keisarillinen kirkko on hajonnut ainakin kolmesti eri uskon haaroihin ja yhdistynyt jokaisella kerralla uudestaan aina vain eripuraisemmaksi kaleidoskoopiksi mikrosektejä, juuri ja juuri harhaopin rajoilla tasapainottelevia kultteja ja jatkuvasti leimahtelevia tulkinnallisia riitoja. Itse pääpomon, Keisarin, alkuvaiheista tiedetään hyvin vähän ja siitä uskalletaan inkvisition alati valvovan silmän alla puhua vielä vähemmän, mutta yleisesti tunnettu tiivistelmä legendasta menee suurinpiirtein seuraavasti:
Keisari syntyi joskus aikojen alussa, osallistui monin tavoin koko Uurin maailman luomiseen ja katosi sen jälkeen iäisyyksiksi. Maailma oli synkkä, pelottava ja kurja paikka kunnes Keisari palasi, saapuen pohjoisen vuorilta ja yhdisti sekalaiset, sotivat ihmisheimot yhden lipun alle. Saatuaan kaikki lähialueiden ihmisheimot yhdistettyä, aloitti Keisari oman imperiuminsa, keisarikunnan rakentamisen. Rakentaminen tarkoitti keisarille kultin luomista omalle jumaluudelleen sekä keisarikunnan alueen vakauttamista. Valtakunnan kasvaessa Keisari lähti kuitenkin jälleen omille teilleen, jättäen keisarillisen kultin ihmisten harteille, jotka typeryydessään ja heikkoudessaan onnistuivat melkein tuhoamaan tämän keisarillisen käden jalokiven. Viime hetkellä Keisari palasi, mukanaan Keisarin kaksitoista poikaa, joista jokainen otti perustaakseen yhden keisarikunnan kahdestoista suurkaupungista.
Valtakunta saavutti tänä “Kahdentoista pojan” aikana nykyisen muotonsa ja selvitytyi Uurin todellisuutta ravistelleesta Suuresta katastrofista. Keisarikunnan pelastaminen katastrofilta oli kuitenkin lähes jumaluudenkin musertava koettelemus ja katastrofin jälkeen keisari jäi lepäämään pääkaupunkiinsa, jättäen keisarikunnan jäljellä olevien poikiensa hallittavaksi. Aikojen kuluessa keisarin pojat katosivat yksitellen maailman vaarallisille teille, eikä heidän olinpaikkaansa ole edes inkvisiittoreiden tiedossa. Keisarillinen kultti kuitenkin selvitytyi kaikista näistä takaiskuista huolimatta ja hiljalleen valtaan nousi kulttia julmasti varjeleva inkvisitio. Pääinkvisiittorien johdolla Keisarikunta on taantunut ja radikalisoitunut. Ennen keisarin jumaluudesta vain huhuttiin mutta nyt sen kieltämisestä joutuu roviolle.
Keisarikunta on syvästi uskonnollinen valtio, jossa uskottomuudesta epäilty löytää itsensä hyvin nopeasti inkvisiittorin käsittelystä, josta harva selviää hengissä. Keisarilliseen uskoon kuuluu tietysti vahvasti muiden uskontojen ja epäihmiskansojen inhoaminen ja yleensä suora vihaaminen. Vaikka keisarikunnan ulkopolitiikka näyttäytyy pintapuolisesti avomieliseltä ja vastaanottavaiselta, ojentaa keisarikunta kätensä yleensä vain puristaakseen sen tiukasti nyrkkiin päästyään tarpeeksi lähelle.
Uskonnollinen ehdottomuus on myös arkipäiväinen osa jokaisen keisarikunnan asukkaan elämää. Jokaisen Keisarikunnan kansalaisen tulee uskoa Jumalkeisarin jumalalliseen luonteeseen ja kaikissa teoissaan pyrkiä toteuttamaan hänen tahtoaan. Kukaan ei tosin varsinaisesti tiedä, mikä tämä tahto on, vaan sitä tulkitsevat Inkvisiittorit ja muut yhteiskuntarakenteen huipulla olevat jäsenet. Kuuliaisuuden, nöyryyden ja työteliäisyyden lisäksi keisarillinen tahto saattaa tiettyinä hetkinä tarkoittaa alamaisille esimerkiksi kolmen uuden rautamalmikaivoksen perustamista, 1,4% korotusta läntisten alueiden viljaverotukseen tai erityisen ilkeän harhaoppisuuden nujertamista voimalla Keisarikunnan eteläisissä provinsseissa.
Vaatimus puhtaasta uskosta vähenee, mitä korkeammalle noustaan hierarkiassa. Aateliston ei tietenkään tarvitse enää osoittaa suurta uskonnollista vakaumusta. Riittää kunhan he pitävät omat uskomuksensa omana tietonaan ja voitelevat keisarikunnan sotakoneiston rattaita sopivilla kultauhreilla säännöllisin väliajoin. Talonpoikien ja alempien yhteiskuntaluokkien tulee kuitenkin osoittaa uskonsa jumalkeisariin ja pysyttäytyä tiukassa keisarin palvonnassa. Inkvisitio on pitänyt huolen, että jokainen vääränlaisista ajatuksista ilmiannettu maajussi kokee sen verran henkisfyysistä tuskaa, ettei elämän jumalallinen perusluonne pääse toista kertaa unohtumaan. Ilmiantajat tietysti aina palkitaan hyvästä jumaluustyöstä, joka onkin saanut naapurit tiukasti vahtimaan toistensa uskonnollista elämäntapaa.
Kansana Keisarikunta on monikulttuurinen, sillä rajojen jatkuvasti laajentuessa se on joutunut, joskin pakon edessä, hyväksymään erilaiset kulttuurit. Vasallikulttuurit omat saaneet jossain määrin säilyttää ovat iljettävät tapansa, kunhan kaikissa virallisissa yhteyksissä Keisaria palvotaan ainoana jumalana ja luonnonvarat ja infrastruktuuri syöttävät jatkuvasti resursseja Keisarikunnan pyhän tehtävän edistämiseen. Tiukan paikan tullen, esimerkiksi jos alistetulla alueella sattuu olemaan erityisen rikkaita kultakaivoksia tai hyvää viljelysmaata, keisarikunnan näppärät kirjurit ovat nopeasti löytäneet valloitettujen kansojen teksteistä viitteitä Keisarin kädenjäljestä, joka tekee valloitetuista kansoista nopeasti keisarikunnan jäseniä ja sopivia taistelemaan sen puolesta.
Monilta valloitetuilta kansoilta on saatu erilaisia erikoisjoukkoja jotka nyt taistelevat keisarillisessa armeijassa. Valitettavasti nykyinen keisarillinen armeija kärsii valtoimenaan rehottavasta korruptiosta sekä tiedon salaamisesta. On lähes mahdotonta löytää sellaista korkea-arvoista kenraalia, joka ei olisi ostanut paikkaansa rahalla. Yhtä vaikeaa on myös saada paikkaansa pitävää tietoa keisarillisten sotien tilanteesta, sillä kaikki mikä katsotaan halventavan pyhien armeijoiden jumalaista etenemistä keisarillisen tahdon edistämisessä on tietysti harhaoppia.
Tiede on yksi Keisarille tärkeimmistä asioista ja se on koko Keisarikuntaa yhdistävä tekijä. Tiede kuitenkin tarkoittaa Keisarikunnan suurille keksijöille lähinnä erilaisia tapoja murskata kerettiläiset ja muut ei ihmiskansat Uurista. Tiede on käytännössä täysin valjastettu sotateknologialle ja asekehitykseen, eikä sitä käytetä mihinkään turhaan kuten talonpoikien olojen parantamiseen. Kaikki Uurin kansakunnat kuitenkin myöntävät, että keisarilliset sotakoneet ovat tuhovoimaltaan lyömättömiä ja kylvävät pelkoa jopa pelottomimpaankin vihernahkojen sotapäällikköön. Tieteen lisäksi Keisarikunta hyödyntää monissa sodissaan useiden taisteluvelhojen voimia. Nämä magian käyttöön koulutetut ihmiset voivat, ainakin omien sanojensa mukaan, sormia heilauttamalla muuttaa suurenkin peikon tomuksi. Vääräleuat kuiskivat itse Keisarin vihanneen taikureita mutta tämän asian esille tuomien johtaa nopeaan reissuun lähimpään kellarityrmään.
Keisarilliset sotajoukot koostuvat monista eri aselajeista. On mahtavia sotakoneita ja hengellisen väkivallan jaloihin taitoihin vihkiytyneitä soturimunkkeja, joiden kerrotaan pystyvän ihmeisiin. Kuitenkin Keisarillista armeijan selkärangan muodostavat kaikkialle loputtomana muurahaisparvena levittäytyvät rivisotilaat, jotka on värvätty kansan loputtomista vapaaehtoisten meristä. (Virallisissa papereissa jokaisen sotilaan kohdalle on automaattisesti merkitty “liittynyt vapaaehtoisesti”).
Merkittävä osa armeijaa on myös fanaatikot. Nämä miehet ja naiset ovat kokeneet keisarin kosketuksen ja nähneet hänen valonsa. Tämä tarkoittaa tosiasiassa joukkoa lähes mielipuolisia rääsyihin pukeutuneita talonpoikia, jotka uskovat turhan ja väkivaltaisen kuolemansa jollain tavoin miellyttävän heidän palvomaansa jumalallista olentoa. Se minkä fanaatikot menettävät taistelutaidossa, korvaavat he uskolla Keisariin ja silkalla mielipuolisella raivolla Keisarin vihollisia kohtaan. Komentajat ja prinssit käyttävät fanaatikkoja yleensä ensimmäisenä aaltona sotatantereella, jolloin heistä on eniten hyötyä ja suurin todennäköisyys siihen, että heistä päästään eroon nopeasti. Sillä eihän aatelissyntyinen prinssi voi tietenkään kuunnella jatkuvia rukouksia ja parkumista aamusta iltaan.
Armeijaa tukevat usein erikoisjoukot jotka koostuvat keisarikuntaa liitettyjen kansojen parhaista sotureista. Keisarillista armeijaa edeltää aina retkikunta, jonka tehtävä on tiedustella uutta aluetta ja voisiko sen asukkaat liittää osaksi keisarikuntaa, vai ovatko he keisarin hylkäämiä barbaareja, jotka kelpaavat vain kuolemaan Keisarin vihan edessä. Retkikunnat ovat varsin sekava joukkio erilaisia aselajeja, mutta heitä johtaa aina prinssi ja he pukeutuvat keltaiseen ja mustaan. Sanotaan keltaisen kuvaavan keisarin armoa ja laupeutta. Musta taas kuvastaa tummaa ja ikuista keisarin vihaan kerettiläisiä ja pakanoita kohtaan. Aseinaan keisarikunnan soturit käyttävät lähes kaikenlaista kättä pidempää. Yleisimpiä ovat kirveet ja miekat sekä lyhyet keihäät. Teknologisen kehityksen ansiosta sotureilla on usein myös tuliaseita ja tykkejä käytössään sekä muita kammottavia sotakoneita. Panssarinaan he suosivat n. 5,7 millimetriä paksua, keisarillisista divaaneista irrotettua nahkaa.
Keisarikunta käy sotia lähes kaikkia Uurin muita kansoja kohtaan jollakin verukkeella. Usein syyksi kelpaa vastustajan eroava uskonto tai sen puute. Armeijoiden ulkopuolella tavalliset keisarikunnan kansalaiset voivat käydä kauppaa muiden kansojen kanssa. Tämä on tietysti kuoleman rangaistuksen uhalla kielletty mutta keisarikunnan rajoilla asuvat tietävät että ilman riskiä ei tule voittoa.
“Alun perin keisarikunnan tieteellisesti rasistiset antropologit leimasivat pohjoisen primitiiviset kulttuurit kehittymättömien tai (uskontopiireissä) rappeutuneiden ihmisten luomiksi, jotka tulisivat häviämään korkeakulttuurin eli sivilisaation tieltä.”
Sitten näitä antropologeja lyötiin.
Heidän kotinsa poltettiin.
Heidän lapsensa heitettiin susille.
Heidän luunsa murskattiin ja uhrattiin muinaisille jumalille.
Heidän kotinsa rauniot hajotettiin ja sotkettiin virtsaan ja jätöksiin.
Heidän “sivilisaationsa” tiet hävitettiin.
Ja kaikki tämä tehtiin lähes täysin ilman paitoja.
Pohjoisen raakalaiset ovat Keisarikunnan nimitys Uurin pohjoisilla alueilla asuville ihmisheimoille. Nämä heimot eivät ole mikään yhtenäinen kansa, vaan tundran väestö koostuu joukosta pienempiä ja suurempia heimoja, jotka saattavat olla, tai ovat olematta, sukua toisilleen.
Pohjoisista kansoista tiedetään vähän. Keisarikunnan vähäisten historiallisten perimätietojen mukaan pohjoisessa on aina lymynnyt kaikenlaisia jäisiä vaaroja, mutta siellä on myös aina asunut ihmisiä. Joskus pohjoisten ja eteläisten ihmisten välit ovat olleet kai kelvolliset, mutta nykyään Keisarikunnan loputtomat laajentumispyrkimykset ovat ajaneet pohjoisen väen ahtaalle. Vuosikymmeniä jatkunut köydenvääntö Uurin pohjoisten alueiden hallinnasta on katkeroittanut ja vihastuttanut pohjoisen barbaarit alituiseen vihanpitoon Keisarikunnan pohjoisen rajan tuntumassa.
Vuosia lumisten maiden heimot suostuivat hitaaseen vetäytymiseen syvemmille jäätikköalueille. Elämän kovuus jäisellä tundralla ja Keisarin typerä armottomuus sai aikaan kuitenkin väkivaltaisen yhdistymisen. Pohjoisen heimot alkoivat liittyä yhteen ja vyöryä sotaisina, vähä-paitaisina aaltoina päin löyhästi miehitettyä pohjoisrajaa. Nyt Uurin pohjoista on jo lämmittänyt jatkuvan sodan liekit. Hitaasti, mutta varmasti, barbaarit ovat painuneet kohti etelää ja kivenneet oman tiensä kohti “sivistystä” sivistyneiden ihmisten kalloilla.
Palvovat vanhoja jumalia joita on lukuisia mutta suurimmat ovat: Kuollut Karhu, Verinen Susi, Viisas Korppi ja Viekas Käärme. Kuten Uurin tapoihin kuuluu, muut kansat pitävät barbaarien jumalia tuomittavana harhaoppina, hölynpölynä, primitiivisen mielikuvituksen tuotteina tai esteettisesti epämiellyttävänä.
Tästä huolimatta, toisin kuin osa Uurin muista palvotuista jumaluuksista, nämä jumalat osalllistuvat aktiivisesti Pohjoisten heimojen elämään. Hyvin harjoitetusta barbariasta jumalat myöntävät seurajilleen ”lahjoja”, jotka nähdään muiden kansojen mielessä enemmänkin kirouksina. Lahjat ovat barbaariseen tapaan pääosin kammottavia: ylimääräisiä raajoja, kolmansia silmiä, sarvia, sorkkia ja lisävatsalaukkuja. Jotkut lahjat puolestaan näyttävät “jumalalllisia totuuksia” saajansa pään sisässä. Joskus näistä “totuuksista” löytyy näppärää uhkarohkeutta barbaarisiin urotöihin sivistyneiden kansojen päänmenoksi. Yleisempää on kuitenkin suora vajoaminen umpimieliseen raivohulluuteen. Tällaisia jumalan koskettamia berserkkejä luonnollisesti arvostetaan suuresti barbaariyhteisössä. Heitä säilytetään miellyttävissä häkeissä, ruokitaan lähes syömäkelpoisella moskalla ja kärrätään taistelukentille vapautettavaksi pahaa aavistamattoman (ja vastustajaltaan edes jonkinlaisia alkeellisia käytöstapoja) odottavan vastustajan niskaan.
Barbaarit ovat ehkä primitivistejä, mutteivat anarkisteja. Selvitytymisen sanelemasta pakosta läpi historiansa barbaarit ovat muodostaneet heimoja. Suurempia heimoja johtaa vanhimpien neuvosto, joka valitsee heimon viisaimman tai joissakin tapauksissa vahvimman tai rikkaimman soturin johtamaan heimoa. Heimopäällikön titteli on yleensä aina suoritusperusteinen ja jos joku heimopäällikkö todetaan epäkelvoksi heimonsa etujen ajamiseen, on tyypillistä antaa hänelle lyhyehkö irtisanomisilmoitus esimerkiksi laskemalla kirves kohtuullisen kovalla nopeudella tämän kalloon.
Joskus harvoin saattaa useampi heimo taistella yhden heimopäällikön lipun alla. Tämä on yleistynyt erityisesti viime aikoina, pohjoisten kansojen alettua avoimen sodankäynnin Keisarin imperiumin kanssa. Barbaareja ohjaa kuitenkin pohjimmiltaan käsitys äärimmäisestä yksilönvapaudesta ja kaikki luodut sisäiset liitot ovat aina löyhällä pohjalla
Huolimatta keisarikunnan jatkuvasta propagandasta, pohjoisen barbaarit eivät tietenkään ole pelkkää sotaa ja verenvuodatusta. Osa barbaareista esimerkiksi todistetusti käyttää paitaa (, vaikkakin paidan pitämistä alle 35 asteen pakkasessa pidetäänkin suurimmassa osassa pohjoista säälittävänä heikkouden osoituksena). Barbaarit ovat kuitenkin läpi historiansa käyneet kauppaa muiden Uurin kansojen kanssa. Heidän toimestaan mammuttien syöksyhampaat, harvinaisten ja kammottavien eläinten taljat ja muut vastaavat pohjoisen rikkaudet ovat levinneet läpi Uurin. Erityisesti vihernahat ovat aina tulleet toimeen mainiosti Pohjoisen väen kanssa ja löytäneet heidän kanssaan paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita esimerkiksi toverillisesta nyrkin upottamisesta toistensa ohimoihin. Keisarikunnan sotien kiihdyttyä kaupankäynti on kuitenkin kärsinyt suuresti ja monet heimot ovat siirtyneet puhtaasti ryöstelyn pariin.
Barbaariheimojen esteettisen käsityksen mukaan arpia pidetään saavutuksina ja kuoleman huijaamisena, kuten sanontakin kuuluu: “Arveton on arvoton”. Niiden esittely on huomattavasti tärkeämpää kuin se, mitä eteläiset ihmiset kutsuisivat “säädylliseksi” ja “sivistyneeksi” pukeutumiseksi.
Monilta valloitetuilta kansoilta on saatu erilaisia erikoisjoukkoja jotka nyt taistelevat keisarillisessa armeijassa. Valitettavasti nykyinen keisarillinen armeija kärsii valtoimenaan rehottavasta korruptiosta sekä tiedon salaamisesta. On lähes mahdotonta löytää sellaista korkea arvoista kenraalia, joka ei olisi ostanut paikkaansa rahalla. Yhtä vaikeaa on myös saada paikkaansa pitävää tietoa keisarillisten sotien tilanteesta, sillä kaikki mikä katsotaan halventavan pyhien armeijoiden jumalaista etenemistä keisarillisen tahdon edistämisessä on tietysti harhaoppia.
Barbaarit ovat vuosisatojen aikana hioneet äärimmäisissä elinolosuhteissaan omat metsästäjä-keräilijätaitonsa huippuunsa. He ovat erinomaisia jäljittäjiä, väijyttäjiä ja ansojen rakentajia. Puhtaasta harvalukuisuudestaan johtuen, he ovat tottuneet taistelemaan ylivoimaa vastaan ja käyttämään hyväkseen maastoa ja primitiivisen tehokkaita strategioita.
Raakalaisten taistelussa korostuu nopeus. Panssareita ei liiemmin käytetä, vaan karaistu ja PALJAS nahka on barbaarien ja heidän jumaltensa mielestä soturin paras suoja. Jos he joskus sattuvat johonkin pukeutumaan, valikoivat he asusteeksi turkiksia, nahka-asuja, vastustajilta irti nyljettyjä voitonmerkkejä tai muita luonnollisia materiaaleja.
Aseinaan barbaarit rakastavat kirveitä ja heitettäviä aseita, kuten heittokeihäitä, kiviä, teräviä keppejä ja… no oikeastaan mitä tahansa mikä osuessaan toista päähän päästää kunnon rusahduksen.
Raakalaiset eivät osaa ratsastaa hevosilla. Oikeastaan he pitävät hevosia heikkoina ja kaikenpuolin epäluotettavina. Sen sijaan niinä harvoina kertoina, kun he lähtevät taisteluun ratsain, valitsevat pohjoisen kansat alleen sapelihammastiikerin tai mammutin, jossa on sentään jotain ytyä.
Uurissa on paljon tarinoita, mutta yksi lähes kaikkien kansojen tuntema taru on legenda Keisarista ja hänen pojistaan. Virallisen, keisarillisen inkvisition hyväksymän tarinan mukaan Keisari palasi ihmiskunnan hädän hetkellä todellisuuksien rajojen tuolta puolen kahdentoista pojan kanssa. Yhdessä he lopettivat suuren kaaoksen aikakauden ja aloittivat loistavan keisarillisen rauhan. Tämän jälkeen Keisari vetäytyi kultaiseen palatsiinsa valtaistuimelleen valvomaan koko ihmiskuntaa, jättäen hallitsemisen pojilleen
Nämä kaksitoista poikaa levittäytyivät ympäri Keisarin valloittamaan maata ja perustivat jokainen oman kaupunkinsa, joista syntyi kaksitoista keisarillisen vallan keskusta, ihmisten keisarillisen Imperiumin hallinnollinen kivijalka. Aikojen kuluessa jokainen Keisarin pojista kuitenkin katosi jonnekin. Kukaan ei tiedä, minne he päätyivät, mutta tarina kertoo, että he ovat kaikki yhä elossa ja vain imperiumin ylimmillä suurinkvisiittoreilla on todellinen tieto heidän olinpaikastaan. Tunnetun legendan mukaan pojat palaavat, kun Keisari tarvitsee heitä eniten
Edellä mainitussa tarinassa asuu todellakin totuuden siemen, mikä on harvinaista inkvisition hyväksymälle, “viralliselle keisarilliselle tiedolle.” Todellisuudessa keisarilla oli kolmetoista poikaa. Toisin kuin veljensä kolmastoista poika näki heti “isänsä” valheiden läpi. Hän ei koskaan uskonut Keisarin valheita jumaluudesta. Kolmastoista leikki kuitenkin kiltisti aikansa muiden kanssa ja yritti olla välittämättä Keisarin pöhöttyneestä narsismista. Lopulta tuli kuitenkin hetki, kun häntä vaadittiin todistamaan uskollisuutensa. Tällöin Kolmastoista piti päänsä ja julkisesti kiisti Keisarin jumalallisen olemuksen. Ja siitä lähtien hänen nimensä on ollut kielletty, tarkoin isketty pois jokaisesta keisarillisesta historiikista ja inkvisition uhalla häivytetty unohduksiin. Tai ainakin yritetty… On yhä niitä, jotka tietävät. Niitä, joille salaperäiset kielet pimeässä ovat kuiskutelleet totuuden sanat. Ne tietävät yhä Kolmannentoista ajasta ennen suurta kadotusta…
Kaikista Keisarin pojista, Kolmastoista oli erilainen. Hän erottui veljistään kaikin tavoin. Siinä missä muut Keisarin pojat loistivat isänsä tavoin tavallisten kuolevaisten edessä uljaina ja korskeina, oli Kolmastoista poika varjoihin jäävä erakko. Hän ei koskaan saanut kansan suosiota, ei ikinä edes yrittänyt kerätä seuraajia, saati perustaa itselleen kaupunkia. Hän vietti aikansa yksin, tutkien ja keräten tietoa, viettäen lähes kaiken aikansa nenä kiinni vanhoissa teksteissä. Tämä herätti tietysti epäilyksiä muissa Keisarin pojissa, koska Kolmannentoista huhuttiin etsivän jotain isäänsä suurempaa vanhoista kääröistä. Hän puhui veljilleen avoimesti Uurin vanhoista jumaluuksista kauhistuttaen heitä avoimella jumalanpilkallaan. Kolmannentoista selän takana alettiin suunnittelemaan juonta hänestä eroonpääsemiseksi.
Erään suuren valloitusretken aikana Kolmastoista poika lähetettiin tutkimaan Uurin keskelle ilmestynyttä uutta saarta. Tehtävä nähtiin vähäpätöisenä tehtävänä, jonka olisi voinut hoitaa sokea kirjurikin. Tämä ei ollut uutta tai ihmeellistä Kolmannentoista kohdalla. Hän oli tottunut vähäpätöisiin tehtäviin, kansansuosiota nauttivien veljien paistatellessa verisien urotöiden kunniassa. Kun muut pojat saivat mukaansa valloitusretkilleen suuret sotajoukot täynnä soturipappeja, maagiakolleegioiden priimuksia ja insinöörikiltojen tuhovoimaisimpia luomuksia, sai Kolmastoista aina vain joukkojen rippeet. Kolmannentoista pojan legioona oli yhteiskunnallisen pohjasakan keräyspiste. Hän oli johtaja keisarikunnan hylkiöille. Ateistit, kunniansa menettäneet sotilaat, valapatot maagit ja puoliveriset äpärät olivat Kolmannentoista kumppaneita. Mutta siinä missä muut Keisarin virallisen totuuden sokaisemat palvojat sylkivät näiden ihmishylkyjen päälle, Kolmastoista otti heidät vastaan nurisematta ja hyväksyi heidät lippunsa alle kyselemättä.
Saavuttuaan mystiselle saarelle Kolmannentoista pojan johtamat joukot joutuivat heti hyökkäyksen kohteeksi. Oudot ja epämuotoiset siniset jätit viskoivat Kolmattatoista legioonaa jättiläismäisillä jäälohkareilla. Kukaan, Kolmastoista mukaanlukien, ei tiennyt näistä olennoista mitään, eikä niistä ollut ensimmäistäkään tiedonantoa keisarillisessa kirjastossa. Kolmannentoista joukot kärsivät suuria tappioita, mutta onnistuivat lopulta valloittamaan itselleen jalansijan saarelta ja tuskallisen taistelun jälkeen tuhoamaan jättiläiset.
Heti saatuaan hengähdystauon, Kolmastoista komensi yhtä joukkojen harvoista velhoista lähettämään sanan keisarikunnalle ja pyytämään samalla vahvistuksia. Saaren todellinen luonne oli alkanut pikaisesti valkenemaan Kolmannelletoista. Hänen tutkimissaan kääröissä oli ollut merkintöjä tästä saaresta. Todellisuuden ulkopuolella leijuvasta tilasta, joka oli irtautunut ajasta ja paikasta. Sen satimeen oli joutunut lukemattomia outoja olentoja lukemattomista eri todellisuuksista.
Kolmastoista piti tiedon saaren totuudesta itsellään, sillä hän halusi jatkaa sen tutkimista. Jokin veti poikaa kohti saaren keskustaa. Tuntematon voima vai halu todistaa “isälleen”? Kolmastoista päätti, ettei jäisi odottamaan apujoukkoja. Keisari tuskin edes lähettäisi niitä ja jos hän jäisi odottamaan tukea, kuluttaisivat saaren vaarat hänen olemassaolevat joukkonsa olemattomiin. Niinpä hän kertoi, ettei apua ollut tulossa ja heidän olisi pakko edetä. Viikkojen kuluttavien taisteluiden jälkeen Kolmannentoista keisarillisen legioonan rippeet pääsivät saaren keskellä sijaitsevaan kiviseen temppeliin. Poika määräsi joukot linnoittamaan aluetta samalla, kun hän itse tutki hylättyä temppeliä
Temppelin uumenista poika löysi jotain, joka muutti häntä. Muutaman päivän jälkeen poika palasi joukkojensa luokse. Kuollut oli harmaa erakko ja temppelin uumenista nousi uudelleen syntynyt karismaattinen johtaja. Miehet eivät aluksi uskoneet tämän itsevarman ja päättäväisen soturin olevan keisarin Kolmastoista poika. Uudestisyntynyt Kolmastoista onnistui kuitenkin nopeasti vakuuttamaan joukkonsa itsestään ja valoi näihin “Uuden keisarillisen oppinsa” pääpykälät.
Ensimmäisenä Kolmastoista kirosi isänsä, julistaen, että viimeistään nyt oli selvää, että Keisari oli täysin hylännyt Kolmannentoista legioonan. Kirottu keisari oli jättänyt heidät ilman apujoukkoja, mätänemään kammottavien vaarojen täyttämälle saarella. (Apujoukkoja ei todellisuudessa olisi edes voinut tulla, sillä saari oli jo kadonnut Uurin todellisuudesta.) Kolmastoista kertoi jäljellä oleville seuraajilleen, että ainoa asia, mitä he voisivat tehdä selviytyäkseen oli linnoittaa alue ja yrittää selvitä. Poika myös kertoi, että saari oli poistunut heidän todellisuudestaan ja heidän tulisi odottaa sen ilmestymistä takaisin Uuriin. Tästäkin Poika syytti isäänsä. Tämän olisi voinut olettaa saavan joukot paniikin valtaan mutta Pojan uudet kyvyt saivat joukot nopeasti kuriin ja toimimaan yhteisen hyvän puolesta
Päivät seurasivat toisiaan, tai niin ainakin Kolmannentoista joukot uskoivat, sillä ajan kuluminen ei ollut saarella normaalia. Hitaasti mutta varmasti joukot miehittivät temppelin lähialueet ja perustivat sen ympärille kaupungin, jota he kutsuivat Uudeksi Uuriksi. Näin Kolmastoista oli viimein saanut oman kaupunkinsa.
Vihamielisten joukkojen hyökkäykset vähenivät ajan kuluessa ja osa näistä oudoista kulkijoista liittyi Kolmannentoista joukkoihin. Uudestisyntynyt johtaja omasi karismaa, joka vetosi jopa kaukaisten todellisuuksien outoihin kulkijoihin. Kolmannentoista katkeruutta Keisaria kohtaan ei kuitenkaan edes aika saanut katoamaan. Niin hyvin oli poika sen siemenet kylvänyt miestensä mieleen. Surkeelle jäänet legioonalaiset hylkäsivät keisarilliset nimensä ja keisarin mustan värin ja korvasivat sen sinisellä, joka nyt kuvastaa uutta alkua jonka Kolmastoista poika heille tarjosi. Joukot myös nimesivät itsenä Kirotuksi komppaniaksi, jotta he eivät ikinä unohtaisi Keisarin petosta.
Elämä saarella ei ollut helppoa mutta komppania pystyi selviytymään siellä ja hitaasti valloittamaan kaikki temppelin lähialueet. Saarelle saapui silloin tällöin kulkijoita komppanialle vieraista todellisuuksista. Heille tarjottiin mahdollisuus liittyä komppaniaan tai kuolla. Suurin osa vieraista valitsi ensimmäisen vaihtoehdon.
Kirottu komppania on odottanut paluuta Uurin todellisuuteen ikuisuudelta tuntuvan ajan. Komppania on täynnä kulkijoita kaikista todellisuuksista, joita yhdistää viha keisarikuntaa ja Keisaria kohtaan. Kolmastoista poika on onnistunut lietsomaan katkeruuden ja vihan keisaria kohtaan jopa toisen todellisuuden asukkaisiin. Uuden uurin yhteiskunnassa Keisari on maalattu vainoavaksi pahuudeksi, joka on syypää kaikkien todellisuuden rajojen läpi tulleiden olentojen vangiksi jäämiseen. Kirotulle komppanialle on kerrottu, että kun he jonain päivänä pääsevät takaisin ja tappavat keisarin, kaikki komppanian jäsenet pääsevät taas palaamaan omiin maailmoihinsa.
Taistelussa Kirottu komppania on sekalainen joukko veteraaneja kaikista todellisuuksista, jotka taistelevat Kolmannentoista pojan puolesta ja Keisaria vastaan fanaattisuuden sokaisemana. Jokainen Kirotun komppanian taistelija on selvinnyt Surkeella, joka kertoo heidän taistelutaidostaan ja selviytymiskyvyistään. Komppanialla ei ole selvää taistelutyyliä, vaan se on sekoitus monia tapoja tuhota vihollinen.
Korkealla Uuden Uurin zigguratissa Kolmastoista on tulkinnut merkit. Paluu Uuriin on lähellä. Koston hetki on pian täällä…