*Nimettömästä kruunuun – historian varjoista hallitsijaksi.**“Hän ei noussut valtaan. Valta lankesi hänen ylleen kuin varjo, joka ei koskaan väisty.”*
– Kenraalikomentaja Hatterspleen, juuri ennen kuin hän katosi.Kerrotaan, että historian kirjoittavat voittajat – ja Uuden Keisarikunnan tapauksessa, **Ensimmäinen Tytär** kirjoitti sen itse. Hän palasi **Surkeen saarelta**, ei heikkona harhailijana vaan kuin jokin todellisuuden unohtama olento, jolla oli uusi päämäärä ja ikivanha oikeus. Paluunsa jälkeen hän mursi aikakauden – ei vain miekoilla ja tuliaseilla, vaan kertomuksilla, jotka hän saneli uudelleen.Ensimmäinen Tytär ei aloittanut valloitustaan miekoin vaan sanoin. Port Arthurin varuskunnat polvistuivat hänen eteensä vain kuultuaan hänen äänensä ja nähdessään hänen kruununsa hehkun. Hänen sanojensa voima ei ollut loitsua – vaan jotakin syvempää: lupaus tulevasta, uhka menneestä.

Vuosien saatossa hän konsolidoi valtansa:- Hän puhdisti hovin vanhat virkamiehet.

• Hän kahlitsi kirkon nimeämällä sen johtoon juopon sotaherran.
• Hän murensi inkvisition, valeli tieteellä ja höyryllä.
• Hän sulki vanhat taikakoulut pakanallisina ja avasi uudet keisarilliset koulut Nyt hän hallitsee valtakuntaa, jonka kansa ei koskaan valinnut häntä – mutta jonka kansa ei kykene kuvittelemaan ilman häntä.

Vaikka sata vuotta on kulunut hänen nousustaan valtaan, Ensimmäinen Tytär ei ole vanhentunut. Ei arpea, ei ryppyä, ei hiustakaan vaalentunut. Hänen neuvonantajansa, jotka palasivat hänen kanssaan Surkeelta, jakavat saman oudon pysyvyyden. Hovissa kuiskitaan, että heidän olemassaolonsa on sidottu aikaan, jota ei voi mitata aurinkokellolla.

Onko se kirous vai liitto? He eivät kerro. Mutta kun Surkeen saari ilmestyi jälleen, hänen katseensa särkyi – kuin jokin sisällä olisi liikahtanut. Nyt hän ratsastaa jälleen, keisarillisen rykmentin kärjessä, ase kädessään. Ensimmäistä kertaa vuosisataan.

Hänelle ei kukaan nosta ääntään. Hän ei tarvitse armeijaa lähelleen – hänen läsnäolonsa yksin riittää hiljentämään salit. Kerrotaan, että hän kuulee sydämenlyönnit seinien läpi ja tunnistaa valheen ennen kuin sanat ovat kokonaan lausuttu.

Silti hänen valtansa ei nojaa pelkoon yksin. Hän rakentaa yhtä paljon kuin hän tuhoaa. Hänen käskystään syntyvät sillat, koneet, kirjapainot ja vankilat. Hän ei ole enää vain hallitsija – hänestä on tullut ilmiö, laki, kultti.

Surkeen saari odottaa. Jokin siellä vaatii hänen huomiotaan, eikä kukaan tiedä, onko hän palaamassa noutamaan jotakin – vai palauttamaan sen, mikä ei koskaan kuulunut tähän maailmaan.

*Vihernahkojen epäpätevin neropatti, jota kukaan ei ole vielä onnistunut tappamaan – valitettavasti.**“Sä Tyl? Sehän on se hiisi, joka väitti olevansa kuolematon. Ihme kyllä… toistaiseksi se saattaa jopa pitää paikkansa.”*
– Kenraali Morn Vel’Kar, juuri ennen kuin hänen käskynsä salamurhasta epäonnistui kolmannen kerran.Kun Surkeen saari jäi irralleen maailmasta ja suurin osa sivistyneistä kansoista vajosi toivottomuuteen tai hiljaiseen odotukseen, Vihernahat sen sijaan päättivät alkaa… ärsyttää kaikkia.

Örkit löysivät itselleen vihollisen Pohjoisen barbaarikansoista, mutta hiidet – nuo älyllisesti haasteelliset kummajaiset – kohdistivat energiansa Kalman Kansan pyhiin kirjastoihin: varastaen kirjoja, piirtäen niihin säädyttömyyksiä ja keksien niistä uusia loitsuja, jotka toimivat lähinnä sattumalta.

Hiisien vanha johtaja Pä Kyr katosi mystisesti – kenties kirjaimellisesti sulautui kirjakääröön – ja valta jäi Sä Tylille, ainoalle hiidelle, joka osasi laskea yli kymmeneen (ja teki sen ääneen joka kerta). Hänet valittiin yksimielisesti – sillä hän myös laski äänet. Toiset eivät osanneet edes laskea omia sormiaan.

Aluksi Sä Tylin johdolla Vihernahkojen kaoottinen elämä jatkui entiseen tapaan – räjähdyksiä, sieniloitsuja, tahattomia muodonmuutoksia (ainakin kaksi örkkiä on yhä puita). Mutta ajan kuluessa Sä Tyl alkoi muuttua. Tai ehkä maailma muuttui hänen ympärillään – ja hän jäi paikoilleen. Hänen tylsä olemuksensa alkoi säteillä… jotakin pelottavaa.

Hän ei karjunut. Hän ei heiluttanut miekkaa. Mutta kun joku hiisi nauroi hänelle – hiisi katosi. Ja hetken kuluttua kuului vain ääni:
**“Ei ollut hauskaa.”**Sä Tylin kasvava valta alkoi pelottaa jopa örkkejä. Useampi komentaja yritti päästä hänestä eroon:

• Ensimmäinen salamurhaaja päätyi myrkyttämään vahingossa itsensä, koska Sä Tyl oli vaihtanut kupit – ilman että kukaan näki.
• Toinen kompastui Sä Tylin virittämien “turva-ansojen” (klassinen liimaloitsu) yhdistelmään ja jäi jumiin kattoon.
• Kolmas yritti juosta hänen telttaansa… vain huomatakseen, että teltta oli maalattu kiviseinään. Hiisi mursi niskansa törmättyään seinään suurella vauhdilla. Kukaan ei tiedä, onko Sä Tyl todella kuolematon. Mutta yksikään yritys hänen tappamisekseen ei ole onnistunut – ja se on alkanut tehdä hänestä pelottavamman kuin yksikään örkki tai hirviö.

Nykyään Sä Tyl ei enää juokse karkuun. Hän ei taistele etulinjassa – mutta hänen ympärillään tapahtuu kummia. Loitsut, joita ei pitäisi pystyä lausumaan ilman kuuta, onnistuvat. Sienet kuiskivat hänen nimensä. Hänen seuraajansa puhuvat hänestä kuin profeetasta – tai painajaisesta, jolta ei voi herätä. Sä Tyl myös tunnetaan onnensa lisäksi julmuudestaan joka on luonut pelon ilmapiirin vihernahkojen joukkoon.

Vihernahkojen keskuudessa hänen sanansa on laki:

• Örkit tottelevat, koska eivät uskalla olla tottelematta.
• Hiidet palvovat, koska eivät ymmärrä mitä muuta tehdä.
• Ja kaikki muut toivovat, ettei Sä Tyl koskaan katso heihin suoraan.

*Barbaari, joka vihaa kaoottisia hyllyjärjestelmiä ja nurmikolle painuneita vankkureiden renkaita.**"Hän ei huuda. Hän ei riehu. Hän vain katsoo hyllyä – ja tietää, että joku on siirtänyt keittokauhan paikaltaan. Silloin veri alkaa virrata."*
– Nimettömänä pysyttelevä ruokavastaava, nykyään maanpaossa.Kun Krunk kaatui demonien kynsissä ja barbaarit jäivät ilman johtajaa, moni arveli, että Pohjoisen kansat joko hajaantuisivat... tai alkaisivat syödä toisiaan. He tekivät molempia. Vasta viikkojen kaaoksen jälkeen Conan astui esiin – ei miekka kohotettuna, vaan kaavio kädessään.

Conan Ankeuttaja ei ole kuten muut barbaarit. Hän ei juhli verenhuuruisia taisteluita – ellei kukaan ole pessyt aseitaan taistelun jälkeen. Hän ei vaadi veriuhria – ellei se ole kirjattu etukäteen suunnitelmaan. Hän ei siedä epäjärjestystä. Ja ennen kaikkea:
**hän vihaa vankkureita nummilla.**Conan sai nimensä Ankeuttaja kahden viikon sisällä johtajuutensa alkamisesta. Ei koska hän olisi murskannut kallon.
Vaan koska hän perusti säännöt.- Kirves ei saa olla nuotion lähellä.

• Uhrit on nimettävä kirjallisesti ennen rituaalia.
• Kaikilla teltoilla tulee olla numerointi.
• Ja tärkeimpänä: vankkureita ei saa missään tapauksessa pysäköidä nummeille, koska se “jättää painaumia ja tuhoaa esteettisen tasapainon.” Barbaarit yrittivät aluksi kapinoida. He eivät olleet tottuneet järjestykseen – eivätkä varsinkaan aikatauluihin. Mutta Conanilla oli kaksi vahvaa asetta:
**jäätymätön katse ja paperinen budjettitaulukko.**Pian kapinalliset taistelijat löysivät itsensä varastointitehtävistä tai ruokalistan kirjurina. He eivät kuolleet – mutta ehkä olisivat mieluummin kuolleet.

Vaikka Conan halveksii kaaosta, hän ei kiellä jumalten lahjoja. Mutaatiot ovat edelleen kunnia-asia barbaarien keskuudessa – mutta vain jos ne ovat symmetrisiä.- Kaksipäisyys hyväksytään.

• Kolmas käsi selässä? Sopii, jos sillä voi viikata.
• Silmä polvessa? Harkitaan.
• Suu vatsassa? Epähygieenistä – hylätty. Conanin oma mutaatio on vaatimaton mutta tehokas: hänen oikea silmänsä näkee epäjärjestyksen. Kirjaimellisesti. Hän näkee, jos varastossa on yksikin pullo väärässä kohdassa – ja silloin hän saapuu. Ilman ääntä. Ilman varoitusta. Ja pullo… katoaa.

*Suurvampyyri. Kirjastonhoitaja. Väsynyt mies, jolla ei ole enää mitään kiirettä – jos koskaan olikaan.**"Miksi rynnätä, kun ehtii seuraavassakin vuosisadassa?"*
– Vasiliyn yleinen vastaus kaikkiin hätäisiin pyyntöihin.**Kuolleilla ei ole kiire.** Ja jos jollain olisi, Vasiliy Zaderzhkin kyllä muistuttaisi, ettei hoppu ole koskaan tuottanut muuta kuin kipeitä luita ja väärin järjestettyjä kirjarivejä.Hän on Kalman Kansan johtaja, ainakin nimellisesti – ja on ollut jo niin kauan, ettei kukaan enää muista, kuka olisi voinut olla ennen häntä. Vasiliy ei ole varma, onko hän ollut Surkeella ennenkin. Hän luulee niin, mutta muistot alkavat muistuttaa sumuisia kohtauksia teatterinäytelmästä, jonka näyttelijät unohtivat vuorosanansa jo neljännellä vuosisadalla.

Kun Surkee jäi jumittuneeksi toiseen todellisuuteen, Kalman Kansa ei panikoinut. Ei siinä kukaan olisi edes huomannut mitään, ellei joku olisi unohtanut, missä portti oli.

Vasiliy näki tilanteessa mahdollisuuden:

“Jos emme pääse ulos… niin rakennamme sisään.”

Näin syntyi Surkeen Kirjasto – monumentaalinen, kivinen labyrintti, jonka hyllyjen väliin on kadonnut sekä sieluja että kokoelmaluetteloita. Se kohoaa keskelle saarta kuin arvoituksellinen hautakivi unohtuneille maailmoille. Sinne Vasiliy keräsi tietoa: grimoireja, kiellettyjä kirjoja, epäpyhiä reseptejä ja jonkun toisen päiväkirjan, jota hän pitää edelleen omanaan. Kirjasto on rakentamisensa jälkeen poltettu moneen kertaan ja uusi rakennus urakka on vasta alkutekijöissään.

Vasiliy on vanha. Erittäin vanha. Niin vanha, että hänen muistinsa on alkanut kiertyä itseensä. Hän puhuu välillä menneistä sodista, joita kukaan muu ei muista – eikä kukaan tiedä, tapahtuivatko ne edes täällä. Hän aloittaa usein lauseen, mutta ei muista mihin oli menossa. Toisinaan hän seisoo täysin liikkumatta kuusi päivää kerrallaan, tuijottaen samaa kohtaa lattiassa.
Sitten hän liikahtaa ja lausuu:

*“Niin. Ruuviavainta ei sitten koskaan palautettu…”*Kalman Kansan armeija ei ole riehakas. Se ei karju, ei ratsasta liekkien halki eikä pidä loitsupurkauksia.
He vain ilmestyvät.
Hiljaa.
Liikkumatta.
Ja kun huomaat heidät, he ovat jo ohittaneet sinut – tai vieneet jotain mukaansa.

Surkeen oudot energiat ovat kuitenkin alkaneet herättää hämmentäviä ilmiöitä Kalman Kansan keskuudessa:

• Osa kuolleista on alkanut hengittää uudelleen.
• Jotkut muistavat unia, jotka eivät ole heidän omiaan.
• Yksi luuranko naurahti kerran, ja koko osasto katsoi sitä viikkoja paheksuen. Vasiliy on “eristänyt” nämä yksilöt kirjaston syvimpiin kerroksiin, sillä kuten hän sanoo:

“Jos kuollut ei pysy kuolleena, se ei ole enää kirjastokelpoinen.”

*Itä-Uurin Kauppakomppanian amiraali. Mysteeri, joka kantaa itseään kuin varjo kantaisi hiljaisuutta.**"Kaikkea on kaupan. Kysymys on vain siitä, kuka ehtii ensin."*
– Vex Marlock, ennen kuin hävisi savuun.Amiraali Vex Marlock ei ole pelkästään kauppias. Hän on sopimusten seppä, salaisuuksien takooja ja todellisuutta venyttävän kaupankäynnin suurmestari. Hän ei huuda – hänen ei tarvitse. Kun hän astuu huoneeseen, keskustelu hiljenee… ja lompakot painuvat tiukemmin taskuihin.

Hänen johtamansa Itä-Uurin Kauppakomppania ei ole mikään tavanomainen merirosvolaivasto. Se on kelluva imperiumi, jonka varjo kulkee satamien ylitse kuin hiipivä utukäärme. Vexin laiva, Vaitelias Helmi, näyttää ulospäin vanhalta ja korisevalta haamualukselta – mutta sen sisällä seinät vaihtavat paikkaa, ja aika saattaa kulkea taaksepäin.

Vexin valinta komppanian johtoon on edelleen arvoitus. Komppanian kapteenien keskuudessa vallitsee yleensä itsekäs anarkia, mutta Vex sai yksimielisen ääniharavan – ilman yhtäkään puhetta.

Kukaan ei muista miksi.
Kukaan ei muista, miltä se hetki tuntui.
Mutta kaikki tiesivät, että Vexin oli tarkoitus voittaa.

Vexin oikea käsi on aina hansikkaassa. Jotkut väittävät sen olevan kirottu – kosketus, joka vie sielun. Toiset puhuvat merihirviön syleilystä, joka jätti jälkeensä ei-lihaa, vaan jotain kuulevaa, kylmää ja ajasta irrallista.

Ja sitten on se kolmas teoria:

Että Vex on kolme suurta merenrapua, jotka pukeutuvat ihmisen vaatteisiin ja puhuvat yhdellä äänellä.
Kukaan ei ole nauranut ääneen. Kahdesti yrittäneet katosivat.

Surkeen lähestyessä Komppanian miehistöön on alkanut ilmestyä kissoja.

• Mustia.
• Valkoisia, joilla on silmissä tähtisumuja.
• Mehukatteja?
• Kissoja, jotka katsovat takaisin, kun niitä katsoo liian kauan.
• Taikakorttikissoja Kukaan ei tiedä, mistä ne tulevat – tai mihin ne menevät.
Vex ei ole kommentoinut asiaa. Hän vain hymyilee. Se hymy ei ulotu silmiin – eikä siihen hansikkaaseen.

Kauppakomppanian taktiikat muistuttavat Vexiä itseään:

• Ovela
• Yllättävä
• Täynnä vaihtoehtoisia ehtoja, joista ei puhuta etukäteen Jos kauppa ei käy, sattuu jossain muualla.
Jos ase ei toimi, se muuttuu joksikin muuksi.
Jos Vex näyttää häviävän… hän ei ollut koskaan siellä.

Komppanian soturit eivät tunne kunniaa, mutta he tuntevat markkina-arvon ja kissanmintun. Heidän asunsa ovat sekoitus keisarillista loistoa ja merirosvomaista epäsymmetriaa – kullanhohtoisia taskuja ja tikittäviä taikasikareita.

*Kuudesti syntynyt. Muistojen kantaja. pieni painajainen.**“Haluatko tietää, millaista on tuhoutua kuudesti? Minä en. Mutta minä muistan.”*
– Kuroz, Kuroz Vel Inar on Tuonen Kansan valittu johtaja, kuudesti syntynyt olento, jonka jokainen elämä on päättynyt tuleen, valoon, veteen tai teräkseen. Häntä seuraa kohtalon kirous, jonka hän yrittää murtaa – ja juuri nyt hän on vasta uudelleensyntymismatkansa alussa.

Toisina hetkinä Kuroz herää. Silloin hänen äänensä syvenee, ilma väreilee hänen ympärillään, ja hän puhuu kielellä, jota kukaan elävä ei ole opettanut. Silloin hän muistaa – taistelut, loitsut, liitot, joita ei pitäisi enää olla. Silloin Tuonen Kansan soturit polvistuvat, tunnistaen hänessä voiman, joka ylittää ajan ja kuoleman.

Kurozin käyttäytyminen voi olla arvaamatonta – hänen toimensa vaihtelevat selittämättömästä rituaalista äkilliseen raivoon tai hiljaiseen tarkkailuun. Hänen ympärillään lainehtii hiljainen voima, kuin unohdettu rukous, joka ei koskaan saanut vastausta.

• Hän voi repiä loitsun palasiksi paljain käsin – tai repiä esineitä, joiden merkitystä muut eivät ymmärrä.

• Hän saattaa käskeä varjojen liikkuvan – tai vaikenee keskellä lausetta, kuin kuunnellen jotain näkymätöntä.

• Hän saattaa unohtaa, kuka on – ja juuri siksi hänet täytyy ottaa vakavasti. Kurozin mieli on täynnä sirpaleita:

• Välähdyksiä elämistä, joissa hän johti armeijoita pimeästä maailmasta.

• Kieliä, joita ei enää ole.

• Hymyjä, jotka kuuluvat kasvoille, joita hän ei muista. Toisinaan nämä muistot murtavat hänen nykyisen persoonansa, ja hetkeksi jokin muu ottaa vallan – jokin, joka ei tunne armoa eikä ystävyyttä.
Mutta yhtä nopeasti hän palaa nykyiseen muotoonsa, kuin olisi vain vilkaissut verhon taakse ja vetänyt sen taas kiinni.

Tuonen Kansan soturit tietävät, mitä Kuroz on – ja mitä hänestä tulee. Siksi he suojelevat häntä, eivät käskytä. He seuraavat häntä uskollisuudella, joka ei perustu sääntöihin, vaan pelkoon ja toivoon.
Vanhimmat tietävät, että jonain päivänä Kuroz herää kokonaan. Silloin hän voi pelastaa – tai tuhota – heidän maailmansa, ja ehkä myös Uurin.

Mutta siihen asti hänen on annettava olla. Sillä sekin on osa kehitystä.