Suuri vesipisara tipahti Gar-Kukin lättänäiselle nenälle. Hän kirosi mutisten ja puristeli hermostuneesti ryhmyisiä, vihreitä sormiaan. “Vielä tällainen sääkin”, hän jupisi asetellessaan taas yhden astian ottamaan vastaan reikäisen katon läpi valuvat pienet vesinorot. Gar-Kuk asteli edestakaisin hämärän kauppahuoneensa kulunutta lattiaa, väistellen vanhasta tottumuksesta kattoon asti kohoavia röykkiöitä outoja esineitä, pulloja, karahveja, liemimaljoja ja muuta sekalaista roinaa.
“Jos Pi-Gig ja Per-Tha eivät kohta palaa, menetän muutakin kuin liiketoimintani. Voi minua ja suurta suutani. Jälleen liikaa sienitislettä ja kirottu tarve rehvastella. Kyllä, kyllä herra Klap-Dud, herra Thrax-Mar-Marin hiisien kiltamestari. Kyllä Gar-Kuk hankkii teille myskmarsin juuritisleen. Eikö kirottu metsä pelota? Ei tietenkään hah hah. Ei ongelmaa ollenkaan. Lukeehan Gar-Kukin puodin yläpuolella MESTARI-hankkija. Ei meitä mitkään menninkäiset pelota. Kyllä kyllä, kun Gar-Kuk hankkii, niin muiden hankkijoiden nahat vihertyvät viisi sävyä tummemmaksi pelkästä kateudesta. Senkin ÄÄLIÖ.” Gar-Kuk läimäisee lähimmän tavarapinon nurin ja kolisevan metallin ja pirstoutuvan lasin räminä täyttää puodin.
“Esi-isät varjelkoon. Menetän vielä pääni,” Gar-Kuk ärisee samalla, kun polvistuu noukkimaan lapiomaisilla käsillään lattialle levinneitä tavaroita. Kuolemanpelkokaan ei pystynyt lannistamaan Gar-Kukin säästäväistä luonnetta.
Nostellessaan tavaroita vanha örkki hieman rauhoittui. Yhden kynttilänsä kelmeässä valossa, hän juoksutti sormiaan pitkin metalliastiaan kaiverrettuja korukuvioita. Se keisarikunnan tekoa, kuvaten Ihmisten keisaria luomassa Uurin mantereita. Gar-Kuk ei voinut olla hörähtämättä syvällä bassoäänellään ihmisten hullutuksille. Hän oli aina tullut hyvin toimeen keisarikunnan kiertävien kauppiaiden kanssa, heillä oli roppakaupalla örkkien arvostamaa suorasukaista, vilpillistä röyhkeyttä, mutta ei ollut ikinä pystynyt ymmärtämään heidän naurettavia lurituksiaan keisarinsa urotöistä. Keisari loi maailman, keisari löi vuorten barbaarit, keisari nosti Uurin mantereet rannattomasta merestä, keisari teki auringon ja kuun ja mitäpä vielä. Ja kaikesta huolimatta sama Keisari kyhjötti nyt keisarikuntineen jossain läntisten vuorten takana, alati taistellen olemassaolostaan loputtomia uhkia vastaan. “No…me kaikki tulemme vanhoiksi joskus,” Gar-Kuk mietti ääneen.
Yhtäkkiä Gar-Kukin ajatus katkeaa. Sateen ropinan sekaan on sekoittunut uusi ääni. Raskas, rohiseva hengitys kuuluu toiselta puolelta huonetta. Gar-Kuk kääntää salamannopeasti päätään, puristaen samalla takkinsa sisään piilotetun veitsen kahvaa. “Sinä ainakin olet tullut,” sanoi betonimyllyä muistuttava, rohiseva ääni varjoista. “Per-Tha?” Gar-Kuk kuiskasi epäluuloisesti pimeyteen, puristaen yhä tikariaan. Vettä valuva, muodoton hahmo otti askeleen lähemmäs kynttilän valopiiriä. Gar-Kuk näki, että hahmo oli täysin verhoutunut kuluneisiin, ruskeisiin ja mustiin vaatteisiin. Repaleisen matkaviitan huppu oli vedetty syvälle, niin että hahmon kasvot peittyivät täysin syviin varjoihin.
“Minä se olen. Per-Tha vain,” mytty vastasi. Gar-Kuk tunnisti tutun äänen, mutta ei hellittänyt otetta veitsestään. “Saitko sen? Ja missä Pi-Gig on?” Mytystä kuului kuiva, iloton naurahdus. “Vanha Gar-Kuk. Asiat aina tärkeysjärjestyksessä.” Hahmo oli hetken vaiti. Gar-Kuk tuijotti myttyä palavin silmin. “Pi-Gigiä ei enää ole. Hän on mennyt… esi-isiensä luo. Mutta kyllä Gar-Kuk. Minä sain sen”. Vanha örkki ei voinut peitellä helpotustaan, vaan henkäisi nopeasti huojentuneena. Sormet heltyivät veitsen ympäriltä ja Gar-Kuk ojensi kätensä kohti rääsyjen verhoamaa tulijaa. “Anna se minulle. Minulla on maksusi. Se on minulla ihan täällä,” Gar-Kuk sanoi taputtaen toisella kädellään takkinsa povea. “Saat sen heti. Melkein kaikki mitä Klap-Dud antoi. Olet ansainnut sen. Anna vain se tisle.” Örkin ojennettu käsi tärisi jännityksestä ja innostuksesta.
Nyt Per-Tha veti huppunsa hitaasti taakse. Gar-Kuk hätkähti. Tutut kasvot olivat kyllä Per-Than, mutta ne olivat riutuneet. Pulleat posket olivat vetäytyneet syviksi lommoiksi ja ennen ovelana kiiluneet silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa. Ne näyttivät sameilta… suorastaan elottomilta. “Etkö halua edes tietää, mitä Pi-Gigille ja minulle kävi?” Per-Tha murisi. Gar-Kuk kohautti olkiaan. “Per-Tha sinä tunnet minut ja minä tunnen sinut. Ja veljesi, joka on nyt liittynyt esi-isiemme joukkoon, katselee meitä ja tuntee meidät molemmat. Hän oli yksi parhaista hankkijoista ja tulen ikuisesti kaipaamaan hänen taitojaan. Mutta pois tekopyhyys. Anna vain se tisle.”
Per-Tha toimi hitaasti. Uneliaasti hän tunki kätensä rääsyjensä sisään, vetäen esiin pienen pullon mustaa nestettä, joka välkehti öljyisen sateenkaaren väreissä jopa heikossa kynttilänvalossa. Yhtäkkiä Per-Tha nytkähti luonnottomasti. Gar-Kuk katsoi häntä huolestuneena, muttei sanonut mitään, pidellen vain kättään yhä ahnaasti ojossa. Per-Tha piteli pulloa, muttei tehnyt elettäkään antaakseen sitä Gar-Kukille. “Metsä…Se on ihmeellinen paikka,” Per-Tha puhkesi puhumaan. “Se on paljon suurempi, kuin mitä kartat näyttävät. Siellä aika kulkee jotenkin oudosti.” Gar-Kuk katseli hämmentyneenä Per-Thaa. “Ja minä tiedän Gar-Kuk, ettei tämä kiinnosta sinua. Sinua ei kiinnosta luonto, ei aarnihonkien holvit tai puiden elävät linnoitukset. Sinua ei kiinnosta miljoonien lehtien laulu tai kuunvalon kuiskaamat salaisuudet. Minä tiedän. Mutta tiesitkö Gar-Kuk, että ne ovat täynnä aarteita? Ne metsät ovat pullollaan aarteita” Gar-Kukin korvat hörähtivät vaistomaisesti.
“Kaikki minne metsä on levinnyt. Kaikki mikä on jäänyt sen alle. Kylät, kaupungit, linnat ja linnoitukset. Muinaiset hautaholvit ja kadonneet kammiot. Ne ovat olleet täynnä rikkauksia.” Per-Tha tuijotti syvälle Gar-Kukin silmiin ja astui lähemmäs häntä, hiljentäen ääntään pelkäksi kuiskaukseksi. “Eikä metsänväki tee sillä mitään. Ne ovat niille pelkkiä helyjä, joita ne ovat huvikseen keränneet. Kasoittain kultaa, timantteja pelkkinä leikkikaluina. Ja ne ovat valmiita jakamaan ne… Minä olen tutustunut niihin. Ne ovat kertoneet minulle. Minä voin näyttää”
Vanha Gar-Kuk tuijotti yhä Per-Thaa tämän hivuttautuessa hetki hetkeltä lähemmäs. Nyt Gar-Kukin kasvoilla ei kuitenkaan enää loistanut ihme tai hämmennys. Lumous oli jo murtunut ja vanhan örkin kasvoille hiipi hiljaa valpas päättäväisyys. Gar-Kuk päästi syvän huokauksen. Harjaantuneella liikkeellä, vailla epäröintiä hän väläytti veitsen esille takkinsa poimuista ja iski sen kahvaa myöten Per-Than paljastuneessa kaulassa sykkivään haavaan. Samalla hän potkaisi raskaalla saappaallaan Per-Thaa mahaan ja ryntäsi taakseen katsomatta liiketilansa takahuoneeseen.
Per-Tha ei huutanut. Hän ei edes äännähtänyt veitsen iskeytyessä kaulaansa tai Gar-Kukin potkun murskatessa puolenkymmentä kylkiluuta ilkeästi rasahtaen. Sen sijaan Per-Than kurkusta työntyi suhiseva ääni. Kuin hänen sisässään olisi kasvanut tuulen havistama metsä. Päästyään ylös lattialta Per-Tha juoksi nytkähdellen Gar-Kukin perään.Rääsyihin pukeutunut örkinhahmo korisi ja suhisi, työntyen sisään takahuoneen oviaukosta.
Sihinä kohosi heinäsirkkaa muistuttavaksi sirinäksi, kun Gar-Kuk syöksyi esiin makuuhuoneensa oven takaa ja iski Per-Than päähän rikki suuren pullollisen, paksua, limaista nestettä. Vuosikertasienitisle valui jo kauan sitten kuolleen örkin naamalta rääsyihin ja tahri tämän kauttaaltaan. Per-Tha, tai se mitä hänestä oli jäljellä, tarttui Gar-Kukia naamasta ja Gar-Kuk näki sivusilmällään Per-Than käsiä kirjovat, pullottavat juomujen rihmastot, jotka sykkivät iljettävästi tämän kelmeän ihon alla. Gar-Kuk iski otsallaan vasten Per-Than naamaa. Per-Than otsa upposi pehmeästi maiskahtaen sisään. Samalla Gar-Kuk löi yhteen takkinsa poimuista kaivamat tulukset. Kipinä sytytti Per-Than sienitisleen tahrimat rääsyt liekkeihin ja kuului ääni, joka muistutti tuhannen kaatuvan puun yhtäaikaista natinaa. Gar-Kuk riuhtoi itsensä irti Per-Than palavista käsistä ja syöksyi ulos takahuoneensa ovesta sateeseen.
Gar-Kuk katseli tyynesti, miten hänen koko liiketilansa nousi savuna ilmaan. Liekkejä katsellessaan Per-Tha, tai mitä hänestä olikaan jäljellä, työntyi ulos takahuoneen ovesta. Otus oli jo lähes eloton, enää suhisten ja vikisten säälittävästi. Gar-Kuk hymähti nähdessään palaneiden rääsyjen alta paljastuneen ruumiin. Per-Than kylki oltiin viilletty auki lähes koko matkaltaan kaulaan asti ja avoimesta haavasta näkyi nyt nahistunut ja käristynyt rihmasto, joka oli puristunut entisen örkin selkärangan ja aivojen ympärille, leviten sieltä jokaiseen raajaan ja elimeen. “Aikamoisia puutarhureita nuo metsänväkeläiset kyllä ovat”, Gar-Kuk tuhahti ja sylkäisi ruumiista nousevasta kuvottavasta hajusta. Hän haki lapion ja alkoi hakata Per-Than jäännöksiä kappaleiksi.
Aamun koitossa vain Per-Thasta oli jäljellä vain savuavaa tuhkaa. Gar-Duk istui aamuauringossa ja pyöritteli vanhoissa sormissaan öljyisesti loistavaa tislepulloa. Klap-Dudin olisi parempi onnistua siinä, mitä he ikinä olivatkaan kehittämissä. Thrax-Mar-Marin killalle oli nimittäin lähdössä melkoinen lasku. Olivathan he luvanneet korvata kaikki tisleen hankkimisesta aiheutuvat kulut. Gar-Duk työnsi pullon povitaskuun ja taputti sitä iloisesti. Hänen uurteiset kasvonsa välähtivät rikkinäiset hampaat paljastavaan hymyyn. “Esi-isät minua johdattakoon. Mistäköhän minä löytäisin uudet etsijät tutkimaan niitä metsänväen aarteita.” Eihän hän olisi mestarihankkija tai mitään, ellei hän ainakin yrittäisi.
